Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 7

paikat hakisi läpi, on aina mahdollista, että joku
arvollinen, kenties kaunein toisinto jostain runoelman osasta ijäksi
jääpi piiloon saloin kätköön ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin
sekin seikka jo vaikuttaa sangen paljon, kerätäänkö semmoinen
runoelma jotakuta miespolvea ennen tai myöhemmin. Kuinka paljoa
laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat 1870-luvun alussa
kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja hänen apumiehensä
toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta runopaikoilta Venäjän
Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin ihmetellä tuossa
kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka kuitenkin
siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki koossa.
Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes
vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten
sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös
Niebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti
paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka

luonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen
tiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän
vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat
kansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät
runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi
pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa
ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. »_Hyvin muistaen, että ne
tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen
kansalle ja kielelle_, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella
mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää
toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja _ko'ota niihin
kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat
tiedoksi säilyttäneet_».[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä
Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on _kansatieteellinen_ tarkoitus
ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on
Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut
sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja
toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.
Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut
mahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa
noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä
kulkua enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin
yllä jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi
tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen
välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman perinjuurista
ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää uudestaan-valamista olisi
voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään muotoon.
Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava
kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse
kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme,
niin _ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian
paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko
runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu_. Mutta
päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja
loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen
idylliä, joka
yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää

tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka
aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket
kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat
haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi,
Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita
Saksalaisten
molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja
Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena
olevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat
puolet sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut
mikään mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla.
Joko olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma
olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös
ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä
ole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt

arkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin
kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä
omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja
Hirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi
ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan
välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä
loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut
kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön,
Sammon ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se
suunnitelmansa toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan
osan, jättäen sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti
ylijääneen kannikan.
Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.
Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä
Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä
suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen
peri-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla
itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein
näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme
esim. kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,
Kutsui Pohjolan kokohon,
Nuoret miehet miekkoinensa,
Urohot

asehinensa
Pään varalle Wäinämöisen.[31]
Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista
urotöistä, -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin
käypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa.
Hän
Pani joukon jousihinsa,
Laittoi miehet miekkoihinsa;
Latoi miehet
laivahansa,
Sata miestä miekallista,
Tuhat jousella urosta.[32]
Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös
Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan
käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä
Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä
nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja
luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin
voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen
Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka
hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi
halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen

jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34]
Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin
ikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina

Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa
täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa
on meillä hyvä