Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 9

on
tavallisesti», käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja,
»sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa
lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka».[44] -- Kuinka ihan toista on
tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän
laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas,
täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina
kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää --
me näemme silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon
ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin
samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.
Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut
laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä

kansallis-ylpeyttä olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin
puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta
meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se
yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia
sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain
jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös
ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain
tarkastuksesta.
Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen
mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään
näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan
selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa Kalevalassa
mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä. Mutta
joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se
kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.
Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on
vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:
Lauloi vanha Wäinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret
vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,

Kivet rannoilla rakoili.[45]
Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen
pyynnöstä nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi
länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelätuuli,
Itä inkui
ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli
puut lehettömäksi,
Havupuut havuttomaksi,
Kanervat kukattomaksi,

Heinät helpehettömäksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien
vesien.[46]
Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa
kaikenlainen:
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,

Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena
kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.[47]
Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,
mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko kirja.
Niin esim. kerrotaan, kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:
Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä;
Alta lattiat lahovi,
Päältä
peite märkänevi.[48]
Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko
voimallansa:
Ve'en velliksi seoitti,
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Kalat liivaksi
litsotti.[49]
Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla
näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta
eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan
neiti kutoo, istuen taivaan kaarella:
Suihki sukkula piossa,
Käämi käessä kääperöitsi,
Niiet vaskiset
vatisi,
Hopeinen pirta piukki,
Neien kangasta kutoissa,
Hopeista
huolittaissa,[50]
Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä;
Virkku juoksi,
matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Jalas koivuinen kolasi,

Vemmel piukki pihlajainen.[51]
Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin
aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa
liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia
ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

Pani vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti,
päät vapisi,
Eipä matka eistykänä.
Pani neiot soutamahan,
Sulhot
ilman istumahan;
Neiot souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykänä.

Pani sulhot soutamahan,
Neiot ilman istumahan;
Sulhot souti,
airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:
Jopa joutui puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui;
Loitos kuului
airoin loiske,
Kauas hankojen hamina.[52]
Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia
palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet
hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän, niin että
Tuli tuiski ikkunasta,
Säkehet ovesta säykkyi,
Tomu nousi
taivahalle,
Savu pilvihin sakeni.
ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]
Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa
paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven
pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:
Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä haamottavi;
Havukoita haavat täynnä,

Koivut kirjakoppeloita.
Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:
»Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi;
Sata on miestä
soutimilla,
Tuhat ilman istumassa».[54]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]
Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä
kertomisessansa ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä
kuitenkaan voi asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle.
Suomalaisessa epoksessa on kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin
esiintuotu, ei tapaus haaroineen astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin
ilmielävänä esiin kuin noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa.
Menettääpä Kalevalassa joskus kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen
arvonsa ja alenee ainoasti välikappaleeksi luonteen kuvaukselle;
tapahtuu joskus, ettei sillä olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa
tekijänsä näyttää jotakin omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu
tavallisesti teon kuvaus mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi
riviksi, semmoisiksi kuin »sanoi ja nimesi» y.m. -- jopa katoovat
toisinaan nämätkin lyhyet välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin
Eddassa, aivan draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa.
Tämmöisistä paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim.
molemmat puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin,