Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 6

joka ei ole tapahtunut.
Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on
kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun
semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen
toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa, reki
meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä oraa
noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä
painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim.

Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja
samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat
esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän
kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen
vaikutus kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa
yhteen yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö
rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]
silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.
Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas
uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään käen
hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta toistamista,
joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon vaihdoksia, aine
kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla, itsenäisemmällä tavalla.
Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka aurinko, Lemminkäisen
äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei tämä voinut vartioida
surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein aivan samalla tavalla
menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun tahtoo Sammon
ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella kerralla Sammon,
toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan vaskivuoreen.[25] Nämä
jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet eivät tosin enää loukkaa
kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin rikastuttaneet ja
laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin ovat nekin
silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin paikoin
johdonmukaisesti toimeen pantu.
Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin Kalevalan
arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus. Tosin sallii
kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen suuren vallan
itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin ainoasti jonkunlaisen
suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee kuitenkin aina muistaa
sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten vähemmin laveita. Jos
syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti rehoitellakseen, että oksillansa
peittävät itse pääseikan vähemmin näkyväksi, niin on kohdallisuuden
sääntö, yksi kauneuden laeista, tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen,
ei voi kieltää, että Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä
kokonaisuudessaan että myös useammissa osissaan antaa sangen
suurtakin syytä moitteesen. Päätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin

sivutapauksineen eivät näet ole oikein taiteellisessa suhteessa
loppu-osansa, koko teoksen tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset
täyttävät koko 40 runoa, vaan Sampo-retki ynnä sen jälkeinen
lopputaistelu on saanut ainoasti kymmenen osaksensa.[26] Sama
kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse tässä jälkimmäisessä
osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan vaiheisin on pantu
kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei mene muuta kuin
kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta ristiriitaisuutta lukuun ota,
on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti toimeen pantu; mutta siinäkin
näemme kuitenkin yhtä sivutapausta kuvaavassa 36:sa runossa, kuinka
Kullervon valmistukset kostoretkeen Untamoa vastaan, sotalaulut,
hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo
koko runojakson alusta yhä ennustettu ja näin perinpohjin varustettu
sota sitä vastaan suoritetaan 8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27]
Hyvin oudon vaikutuksen tekee tämä kertomisen tapa; me näemme
puuhattavan, pauhattavan, valmistettavan, varustettavan täydellä
innolla ja voimalla; odotus tätä nähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta
kun viimein vihdoin tuohon kauan hankittuun suureen työhön päästään,
on koko voima jo hankkeisin uupunut, into laimistunut, ja meitä
syötetään parilla laihalla sanalla! Vielä oudommalta tuntuu, jos,
niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu, noilla suurilla puuhilla
valmistettu pääteko ei olekaan mikään todellinen, suuri sankarityö,
niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa esimerkeissä, vaan aivan
tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa nauruksi esim. käypi, kun
näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella voimalla kolkuttavan
kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän huomaa, iskeekö puuhun
vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin ponnistavan parasta
hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta ja Manalan
majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle koko
kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi
(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden
maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta
siitä puuhasta -- _ridiculus mus!_ -- tavallinen vene! -- Tietysti ei näin
ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta
yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen
arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska se
myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja

luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat
välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.
_Interdum
dormitat ipse Homeros!_ oli jo muinais-ajalla yleisenä lauseena.
Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin
runoelmain
suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet ristiriitaisuuksia;[28]
vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja kuvia käytettynä aina
kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä toisin lauluissa, jotka
vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti suullisena perintönä ja
jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille aloille, niinkuin esim.
Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta aina Pohjoispiiriin saakka.
Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten
olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen
sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu
päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi,
jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareita
liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin;
onpa viimein silloinkin, kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan
keräilemään ja muistoon kirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen
muodostukset tulevat keräilijän ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka
kuinka tarkasti kaikki