Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 5

ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan
laitoksessa välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon
surmatyö Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka
kerrassaan puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mieli-alaa
peittävän kuoren. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen
loppupuoli missään yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri
samaa, kuin jos Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta
Ilmarisen emännän pahateko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston
vertainen, jos emme tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista
historiaa; ei myös niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan
luonnollinen nuoren pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten
runoin kautta Kullervon luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko
mahtavassa jylhyydessään.
Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja
merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä
toiminnan kulkua, jälkimäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti
estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen
tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin
tärkeään suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas, enemmän
kuin mikään muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen
Suomalaisten muinaisen ylimaailman. Hennoisikohan todella joku
ylentarkka kriitikko suuremman yhtenäisyyden hyväksi repiä pois
häävirsien ihanat, suloisinta, hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat

kotikuvat? Tahtoisiko hän kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa
kansamme jumalais-maailma ilmautuu koko kirjavassa loistossansa --
tuo jumalais-maailma, jonka oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja
vaikutusta tähän jälkimmäiseen Vischer katsoo niin välttämättömän
tarpeelliseksi todellisessa epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi
kaipaa saksalaisessa Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko
kieltää sijaa noilta jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa
juuri on ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan,
hengen kaikkivaltiaaseen voimaan?
Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin
vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon, jotka
selvästi osoittavat, että toista runoa sepitettäessä on samassa ollut
mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta kaukaisempi.
Näiden viittausten kautta ovat runot »kudotut toisiinsa», Castrén'in
sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy _se_ yhteys, jota yksi ja
toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansan epoksessa
löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä
viittauksista.
Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen
nimenomaan osallisuudestansa luomiseen;
»Omat on meret kyntämäni,
Kalahauat kaivamani,
Mäet
mullermoittamani,
Kivet luomani kokohon.
Olin ma miesnä
kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,

Taivoa tähittämässä.»[15]
Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen
kautta ja joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä
vaikeasta tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi osoittaa
kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli
jättänyt yhden koivun
»Lintujen lepeämiksi,
Kokon ilman istuimiksi!»[16]
Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta

kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus
selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on
myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille,
jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen
silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus,
jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas
Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää sen
kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen
katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten
tavallansa vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet
Ilmariselta kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä
siihen ylpeästi:
»Saattanen Sammon takoa,
Kun olen taivoa takonut,
Ilman kantta
kalkutellut!»[18]
Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä
muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.
Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: »Aika on Ahtia
sanoa». Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat runot
eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi, vaan
keskeyttävät suuremman kokonaisuuden, jossa ne sivutapauksina ovat
jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas
Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen
päälleen hyökkäävälle Lemminkäiselle:
»Oi sie lieto Lemminpoika!
Pettelit oman emosi:
Sanoit et käyväsi
sotoa
Kuunna kymmennä kesänä
Kullankana tarpehella,

Hopeankana halulla.»[19]
Tämä nuhde viittaa siihen ehtoon, jonka Lemminkäisen äiti pani
pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi
turvapaikkaa; näin muodoin näkyy, että toinen käynti Saaressa ei ole
erinäinen katkelma.
Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemisen;

sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu
osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin
näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runon kanssa.
Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siitä, että
Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkien sivutapauksien läpi
käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus.
Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano
sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä
yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten
Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä kieltävät
läpikäyvän aatteen, koossa-pitävän yhteyden. Nämä puutteet
toimeenpanossa ovat kolmea laatua: _ristiriitaisuudet, samojen asiain
kertominen pari kertaa_ ja viimein _osien liika paisuminen

kokonaisuuden suhteen_.
_Ristiriitaisuuksista_ ovat useammat sangen tuntuvia ja haitallisia.
Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi,
jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa
Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen
haudassa lepäävältä äidiltänsä; ja 47:ssä runossa taas tulee hänelle
Ilman impi vastaan ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy
heidän sukulais-suhteensa, eipä edes minkäänlainen tuttavuus heidän
välillänsä. Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa.
Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon,
joka sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo
myös isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan
pääsyy aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta
yhtähyvin lähtee Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta,