Kalervo | Page 6

(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle. Anna
hypähtää ylös.)
ANNA. Heikki, sinä täällä!
HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi
loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista
silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan
viereen.)
ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.
HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei
tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.
ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?
HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala.
Kun illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä
kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut ulos,
ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa ilmaa
kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua ja
rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon
kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka
tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun
lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)
Kahdeksas kohtaus.
ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät
syrjään seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä
olisin, jos tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei
ole miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa

allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta
Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa.
Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi
tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus
on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat
pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt
useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on
kuin ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani
masentuu, kuin huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän
mailmassa. No, Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä.
Kyllähän minulla silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen?
Niitty-väkeni on poisajettu.
(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)
HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu,
vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää
törmäystä isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus
on käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon
komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki Peltosen
taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä sen kuuli,
tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä nähnyt?
ÖLVINEN. En!
HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan
tuo Utriainen...
ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!... Minä en
vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on
Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä
ja vie hänen mättäälle istumaan.)
MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat
kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan, kun
ei häntä täällä näkynyt.
ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista

autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?
ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko
kohta paistaa selvästi.
ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta
läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään
runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi
perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen
lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole

pakinoimista."
HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä
vieläki kummastun, miten riita on alkanut.
ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä
olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari
laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.
MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?
ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että
saapi nähdäkin.
Kymmenes kohtaus.
(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä seuraa.)
KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä
ovat auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.
PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua
haukkunut; minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä.
Nyt sinulla on voitto. Tee mitä tahdot!
ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä --
teen -- sovinnon.
PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme

voi sopia!
KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan
sovintoa.
ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.
PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?
KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon.
Semmoista riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.
HEIKKI. Isä!
PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.
(Syleilee Ölvistä.)
KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.
(Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)
PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö).
Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.
(Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa
kädestä ja
vie hänen Heikille.)
PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut
vedet silmistäni vuotamaan. (Heikille:)
"Kiitä nyt poikani onneasi
Hyvän saaman saamastasi,
Kun kiität,
hyvinki kiitä;
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,

Hyvän antoi armollinen."
(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun