Kalervo | Page 5

No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen
ja nukahtavat.)
Toinen kohtaus.
UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian
nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on
parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme
kertaa.)
ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?
UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka
oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)
ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja
hänen käskyllä me täältä menemme.
UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?

TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä
paikalta, muutoin muut ne korjaavat.
UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?
ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli
soikoon, varo kinttusi!
(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä ja
niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset hyökkäävät
ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu. Kohta pakenevat
Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)
Kolmas kohtaus.
(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)
MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?
UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole
puolellamme?
MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.
UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."
RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska
tämä niitty nyt Ölviseltä viedään?
UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan
sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.
TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?
UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on
luopunut.
(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen katsahtaa
heihin vihaisesti.)

TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei
luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.
UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.
ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta,
silmää on iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?
UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille
kelpaavat.
RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.
UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen
tiedät? (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi
rakkaudesta. Ei siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei
kahdesti nainutta. Mutta löytyyhän noita.
RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva,
että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.
UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on
tosiaanki jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat,
jotka isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä
tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!
RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!
UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut.
Nyt työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet,
vaimonpuolet haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)
Neljäs kohtaus.
(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen
toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)
RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?

ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta
kutjanasta?
ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?
EEVA. En, jos pää poikki!
TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä
par'aikaa joku koiran kuri on tekeillä.
ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta
nähdään. Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.)
Nyt pystyt heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA;
jälkimmäisnä Antti. Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun
huomaamatta, ja suihkaa suuta Antille, sitte heti taas kääntyen
menemään.)
Viides kohtaus.
ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet."
Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin
rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä
syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen
voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! -- Kuuma on.
Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän
vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee
mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P.
laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on
tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)
Kuudes kohtaus.
ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi
polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!
ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein
ajatuksissasi. Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.

ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias!
Nuorten
tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa pilvenhattaroissa,
milloin pienissä kukissa.
ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että
niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset
vertauskuvallisesti.
ANNA. Ei eno, ei!
ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.
ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.
ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.
ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.
ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista
kukista.
ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!
ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt
käyn katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.
ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.
(Ölvinen menee.)
Seitsemäs kohtaus.
ANNA (laulaa):
Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla.

Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on
toista!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!