Kalervo | Page 7

huomaa edelliset)
PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,

(Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)
PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.
UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos
pidätte sananne.
PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on
moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.
UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.
PELTONEN. Sen saat!
(Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa näkymöllä;
sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)
HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä
silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta.
Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske
ja metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta
kaukaisten metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa,
taivaan ja maan.
(Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi
kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle, joka panee
yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)
PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat
taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!
(Kaikki ääneen). Eläköön!
(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen ja
Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)
LAPSUUDEN MUISTOJA.
Nyt muiston päivä valaiseepi
Lapsuuden olot herttaiset
Ja etähältä

lumoileepi
Mun eteen ajat muinaiset.
Mun armas koti koivuin suojass
Tuoll' siintää joen varrella.
Siell'
oli elämä niin huojas
Kuin leivon ompi taivaalla.
Siell' olit ajan vietteheni
Niin varsin vaatimattomat
Ja tullen ikäväni
meni
Kuin kevään pilvenhattarat.
0. * *
Syksyn kylmät jäiset sillat
Jokehen kun synnytit,
Luistimeni aamut,
illat
Kirjat niihin piirtelit.
Aaltoellen jäinen vaippa
Alla jalan ratisi.
Usein pitkä vuotaraippa

Laski miehen pitkäksi.
Talven tullen enimmästi
Matkojani mittelin
Suksilla ja taitavasti

Isot mäet samosin.
Silloin näki tähti taivas
Kumman näön törmässä,
Lumipallo tietä
raivas,
Henki asui sisässä.
Kuurassa mun oli tukka,
Iljangolla vaattehet,
Tuskin kuivin
poika-rukka,
Mäkeen pyrki aattehet.
Lysti mäen rintehessä
Oli kilpaa hyppiä,
Uimisaikaa oottaessa,

Rapakoissa räiskiä.
Ja kesän tullen, vetten rannat
Päiväkaudet asuikin,
Askeleet kuin
meren sannat,
Jälkeheni jättelin.
Kun vavan laskin olaltani,
Ja loihdin ongen syljellä,
Niin useampi
kala pani
Sen kohta leukapieleensä.
. * *
Se aik' on mennyt -- milloin, milloin,
Niin herttaisessa valossa

Maailma hohtaa, kuni silloin?

0. Ei tällä puolen hautoa.
KESÄ-YÖ POHJOLASSA
I.
Kerran vuodessa -- niin satu kertoo
Virolainen -- nuorukaista kaksi,

Ihanata, impi, poika kaunis
Toisillensa suuta suihkavat,
Silloin
jolloin pisin ompi päivä,
Koita Hämärä kun suutelee.
Pohjan pitkät
perät useammin
Saavat nähdä nämä kaksi nuorta
Lemmen
suudelmahan sulaavan,
Pohjolahan armas aurinkomme

Viikkokaudeksi kun yötyvi.
II.
Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut,
Jo pitkät varjot epäselvennyy.

Pohjoisella taivaan rannalla
Koko yön iltarusko hohtaa
Himeästi,
kunnes ani varhain
Aamulla taas punehtuupi, toisell'
Nimellä nyt
ennustaen päivää.
Viehättävään vale-uneen vaipuu
Luonto -- ei oo päivä eikä yö --

Päiväksi on auringotoin, yöksi
Pimeätöin -- vaan on kumpainenki.

Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman
Haalean, on nukahtanut luonto,

Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin,
Ainoastaan rastas rakkauttaan

Viitikossa viserrellen laulaa.
III.
Lyhyt Pohjolan on kesä-yö.
Tuolta koillisesta kohoaa jo

Ruusupilviin takaa armas päivä,
Holvaellen kultiansa, täyttäin

Koko ilmakehän valollansa.
Sätehissä kirkkahissa aamun
Veden
kalvo värähtelee. Riemu-
Äänet metsistä jo kajahtaa.
Kasvit tätä
ihanuutta kastePuvussansa
ilokyynelsilmin
Tuijottavat. Nimeksikin
on nyt
Unelma tää kaunis loppunut.
LOIHTIA.

Kutk' ovat miehet törmällä
Tuoll' Pyhänkosken vierteellä?
Ne
näyttää varsin kummilta
Kuun nousevaisen valossa.
Niin seisovat he synkkinä,
Kuin haahmut syksyn myrskyssä,
Mi
äkki heidät huomaisi,
Kyll' syrjään heti astuisi.
Yks seisoo köysi kädessä
Ja silmät hänen päässänsä,
Kuin virvat
yöllä leimuvat,
Jotk' yli hautain keinuvat.
Kuin vikauhri vieressään
On toverinsa allapäin;
Hän usein koskeen
katsahtaa,
Ja silloin aina vavahtaa.
Tuo köysi kädess' loihtia
On suuri, varsin mahtava
Ja kirkon väen
vallassa
On mies hänen muassa.
He kirkkomaall' on pistäyneet,
Ennenkun tänne lähteneet.
Siell'
ompi kipee siunattu
Ja kalmass' köysi karkaistu.
Nyt koettaminen kova on,
Jos paraneisi onneton,
Jos viisas poppa
mahdillaan
Saa pannun pahan poikkeemaan.
He laskeuvatten rannalle,
Tään kovan kosken reunaalle;
Täss' ensin
poppa seisahtaa
Ja toveriinsa tuijottaa.
Nyt tekee köyteen silmukan,
Joll' vyöttää taudin katkanan,
Ja
jupistaen loihtojaan,
Hän pukkaa toisen Ahtolaan;
Ja jälkeen köyttä lappaapi,
Se kunnes viimein loppuupi,
Vaan
hetken vielä uittelee,
Niin pantu paha paranee.
Nyt astuu miehet kotiinsa
Ja uinut avaa kaapinsa.
Kun ottaa neljä
ryyppyä,
Taas näkee pientä väkeä.
0. EHTOOTÄHTI.
Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin
Sammuneet, ja

ensimmäisnä astut armas näkyviin
Tähtitarhain tuhansista tuikkivista
mailmoist',
Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!
Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet
Avaruuden alkaa
loistaa, taivaan rantaa lähenet,
Läntisille maille riennät päivän jälkeen
rakkahan,
Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.
Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat,
Sinun heiskunatas
kansat vanhat vertaelivat,
Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun
kaimaksi
Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.
Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu
Kun sun muotos
ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu;
Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot
niin herttainen,
Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!
b) KOINTÄHTI.
Jo loistaa idän reunaalla
Tuoll' aamuruskon otsassa
Kointähti armas,
katselee
Taivaalle, sekä sanelee:
"Taas tähdet öisen taivahan
Ma kohta näen sammuvan,
Kun armas
päivä koittavi
Ja pimenen voittavi."
Nää sanat tähdet kuulivat
Ja puhujalle lausuivat:
"Ent' itse? Päivän
valoa
Et itsekään voi katsoa!"
"En teitä siit' oo soimannut."
Kointähti vastaa; "iloinnut
Oon saada
valoon kuolla --
Se kuolema on ihana."
Näin ihmishenki aatelkoon
Auringostaan ja iloitkoon,
Kun saa
myös hänkin sammua
Viel' ihanammass' valossa.
POISSA OLEVALLE.
Ikävä on aikani,
Pois kun menit luotani
Ja mun jätit katalan

Armahasen tuskahan.

Päivällä ma astuilen
Kukkakenttää hu'oaten,
Kukissa näen muotosi,

Tuuless' kuulen äänesi.
Unissa vaan nauttia
Mennyttä saan riemua,
Vaan sun yö loppuupi,

Ikävä taas alkaapi.
Oi! kun kohta toteuntuis
Toiveheni, tapahtuis
Herälläi se hekuma,

Josta vaan saan uinailla.
PÄIJÄNTEELLÄ.
Illalla kello kymmenen
Kaks miestä istui rekehen.
He Virmalasta
lähtivät
Ja Tehinniemeen riensivät.
"Oi kaunis on sun kuutama,
Sa Huhtikuinen iltama."
Näin mietit
miehet, huokasit
Ja haukotellen nukahdit.
Kun silloin tällöin heräävät
Ja kyytipojalt' kysyvät:
"Eik' olla kohta
perillä,
Kyll' viivytty on välillä?"
Niin ympärilleen katselee
Uinaillen poika sanelee:
"Tää tie ei lie
oikee tie,
Vaan ei se eksyksiinkään vie."
No! Mitäs tehdä -- ajetaan
Ja vihdoin talo huomataan.
"Nyt," lausuu
poika