Kaksi laukausta | Page 8

varmaankin. Ääni, joka oli Ellen'ille ilmoittanut
hänen läsnäolonsa, oli lehden kääntämisestä syntynyt.
Oliko se Andreas? Ei, se ei ollut mahdollista. Andreas täällä sisällä? Ja
lukemassa kirjaa?
Vaan kuka se oli?
Isä avasi silmänsä!
-- Kuinka sinä voit?

-- Hyvin! Kuka tuo poika on tuolla pöydän ääressä?
Vieras nousi ja tuli vähän ujosti Ellenin luo. Se oli suuri pulska poika
neljännellä- tai viidennellätoista, haparoivilla liikunnoilla,
vaaleakasvoinen ja omituisilla silmillä, jotka aina ikäänkuin etsivät
jotain huoneessa.
-- Se on Henrik serkkusi! sanoi hra Jansen. Hän jää tänne luoksesi
sinulle seurakumppaliksi.
-- Tuleeko hän aina olemaan minun luonani?
-- Nii-in!
-- Se on hyvä. Saanko minä jotakin syötäväksi.
Henrik oli hra Jansen'in velipuolen poika. Tämän velipuolen oli,
niinkuin sanotaan, käynyt huonosti elämässä. Hän oli nuorena nainut ja
oli saanut vaimoksi sellaisen, joka huonosti osasi taloutta hoitaa. Hän
kuoli pois mieheltään ja suurelta lapsijoukolta. Miehen toimet oli aina
käyneet ala-mäkeä, hän oli epäkäytännöllinen ja herkkäuskoinen. Hyvä
mielensä oli mennyt samaa tietä kuin toimensakin, ja niinpä terveyskin.
Kuolinvuoteellansa oli hänellä vielä puoli-tusina ala-ikäisiä lapsia
ympärillänsä. Mutta nyt ystävät ja sukulaiset riensivät avuksi ja
auttoivat miten taisivat. Onhan sääntönä että kaikki ensin pitää olla
hukassa ennenkuin "avuksi riennetään". Lapset jaettiin. Hra Jansen sai
Henrikin.
Tämän, joka tähän asti oli ollut vapaa-oppilaana latina-koulussa,
määräsi suku-neuvosto maanviljelijäksi. Hänen selkänsä leveyttä
mitattiin ja eräs setä ynnä täti kirjoittivat hra Jansen'ille. Poika,
puoli-tusina paitoja ja muutamat koulukirjat pistettiin postivaunuihin ja
saapuivat kartanoon samana päivänä kuin onnettomuus oli tapahtunut
Ellen'ille.
Hra Jansen mieltyi kohta poikaan. Se seikka että tämä oli noin
kummallinen ja haparoiva, Ellen taas lujamielinen ja selvä-tahtoinen,
lisäsi tätä mieltymystä. Aluksi teki hän hänet yksistään sairashoitajaksi.

Hänen täytyi kantaa Ellen sohvalle, kun sija oli laitettava uudestaan,
hänen täytyi lukea ääneen, ja kun tämä rupesi väsyttämään Ellen'iä,
täytyi hänen kertoa koulusta, toisista pojista ja opettajista. Ellen
huomasi viimein että se oli sangen hauska asia tuo säären taittaminen,
varsinkin kun opetus lukemisessa ja kirjoittamisessa sen kautta jäisi
siksensä.
Tohtori kävi joka päivä Elleniä katsomassa. Alussa oli hän tyytyväinen
parantumiseen, mutta vähitellen rupesi hän arvelevaiseksi. Sääri ei
tahtonut tulla eheäksi. Hän puhui asiasta isän kanssa ja molemmat
herrat ottivat sen hyvin totisesti. Olisiko imettäjä kenties ollut huonossa
terveydessä? Niin, kaikissa tapauksissa oli nyt myöhäistä kuulustella
häntä, Hän oli jo kaikkien vuorien takana. Taikka olisiko hra Jansen...?
Hän kielsi juhlallisesti. Lääkäri pudisti päätänsä ja Ellen huvitteli
mainiosti uuden toverin kanssa.
Viimein pisti jotain tohtorin päähän. Hän tuli eräänä päivänä edellä
puolen päivää, jolloin tiesi kartanon-haltijan olevan niityillä. Henrik
istui lukemassa satuja Ellen'ille. Tohtori pyysi pojan hakea itsellensä
lasin maitoa mejeristä, ja jäätyänsä yksin sairaan kanssa sanoi tohtori:
-- Terveisiä papilta, Ellen. Hän kysyi minulta kuinka sinulta kävi
lukeminen ja kirjoittaminen.
Ellen punastui eikä sanonut mitään.
Tohtori jatkoi:
-- Papin tulee kuukausittain kirjoittaa kuninkaalle kaikista pienistä
tytöistä täällä maalla, mitenkä he käyttävät itsiänsä ja varsinkin kuinka
he lukevat ja kirjoittavat. Jok'ei mitään osaa lähetetään kauas pois täältä
suureen kaupunkiin, jossa saa tavata ja piirtää kirjaimia koko päivän, ei
ensinkään saa leikkiä. Mutta minä sanoin nyt papille että sinä olit ollut
kipeän jalan tähden vuoteen omana, vaan että pian tulisit terveeksi ja
silloin olisit hyvin ahkera, kun vaan pääsisit ylös. Tohtori tietää
nimittäin varsin hyvin kuinka pitkää aikaa tuommoinen jalka tarvitsee
parantuaksensa!

Ellen oli käynyt tulipunaiseksi. Hän katseli lääkäriä aralla silmäyksellä:
-- Tiedätkö aivan varmaan kuinka pitkä aika...?
-- Aivan täsmälleen!
Henrik tuli maidon kanssa ja vetäysi kohta ikkunan loukkoon, kun
huomasi että tohtori rupesi siteisin käsiksi.
-- Sinä makaat varmaankin levottomasti yöllä, side on aivan höllä. Ei
taida olla hyvä että Henrik lukee sinulle kaikki nuo sadut!
Ellen puri peitteesen eikä sanonut mitään.
Tänä iltapäivänä ja seuraavina päivinä kartanonhaltija otti Henrik'in
mukaansa ulkotöihin. Kun tohtori kävi katsomassa viikon lopussa oli
sääri terve. Hän pusersi kovasti hellää paikkaa. Ellen ei paljon
aristellut.
Tohtori kumartui ja suuteli hänen otsaansa. Mennessänsä ovesta ulos
mutisi hän itsekseen:
-- Tahtoa hänellä on ja hermoja myöskin. Tuo pikku noita! Hän olisi
voinut kauan pitää minua narrina. Ja minä rupeen arvaamaan pahaa
verta!
Ulkopuolella kartanoa tapasi hän sen haltijan.
-- Nousevalla viikolla voi hän jättää sängyn; ja silloin ei taida olla
haitaksi ajatella opetusta?
Herra Jansen nyykähytti päätänsä.
Ja Ellen nousi ja opetus alkoi. Se kävi hitaasti eteenpäin. Paha kyllä
Ellen ei enää ollut siinä ijässä, jolloin lapsi tekee työtä ihan
koneentapaisesti yhtä paljon matkimis-halusta kuin torujen pelosta.
Ellen'in matkimis-halu oli jo mallikseen ottanut ympäröivän luonnon ja
pelkoa hän ei tuntenut. Kävellä käsillään, liverrellä kuin leivonen,
laulaa rakkauden lauluja, sitä hän teki käskemättäkin. Mutta ankarasti

tuli hänen kärsimys-voimansa koetelluksi kun hän pantiin piirtämään
noita ikäviä viivoja toisten viivojen mukaan ja ääntämään kummallisia
ääniä toisien äänien mukaan, joita hänelle lausuttiin.
Isä tuli kärsimättömäksi. Hän rupesi pelkäämään että tyttärensä oli
tyhmä, ehkä jotain vielä pahempaakin. Hän ei tahtonut koulunkäynnillä
pilata lapsen luontoa, mutta hänen täytyi toki osata lukea ja kirjoittaa;
se seikka, että jok'ainoa pitkällinen ja tuskallinen opetustunti oli
tuottanut Ellen'ille yhtä vähän tietoja kuin edelliset, loukkasi