paremmin? huusi Ellen pojalle.
Tämä katseli häntä suu avoinna eikä käsittänyt miks'ei hän noussut ja
mennyt pois tieltä.
-- Minä olen loukannut jalkaani enkä voi astua! sanoi Ellen. Juokse
kartanoon ja kutsu Liina tänne; mutta kuules, älä sano mitään isälle!
Poika katseli Elleniä ja lehmiä. Ne olivat jo muodostaneet kaksi
joukkoa, toinen seisoi ojassa ja toinen lähestyi ohrapeltoa.
-- Voitko sinä pitää huolta elukoista sillä aikaa? kysyi paimenpoika
viivytellen.
-- Juokse vaan! huusi tyttö.
Poika kääntyi ja meni takaisin kartanoon, heiluttaen salava-keppiänsä.
Jalka oli nyt pahasti kipeä. Mutta Vlak ja toinen Läsi pyrkivät
ohrapeltoon, jotta Ellen, maalais-tytön luonteen mukaan, koetti
vastustaa niiden hankkeita ja ontuen seurasi näitä syntisiä, kunnes
hänen onnistui saada ne oikealle tielle jälleen.
Vaan sitten ei hän jaksanut enempää. Päästämättä tuskanhuutoa vaipui
hän alas pientarelle, noin sata askelta siitä paikasta, missä oli
langennut.
Sill'aikaa oli Andreas saapunut kartanoon ja oli, vähän aikaa etsittyänsä,
vihdoin löytänyt Lypsäjä-Tiinan.
-- Ellen ei voi astua, hän makaa siellä lehmien keskellä! kertoi hän.
-- Mitä, onko hän puskettu kuoliaaksi! huusi piika.
Hra Jansen meni samassa ohitse, kuuli huudahduksen ja karkasi
hämmästyneen pojan kaulukseen kiinni.
-- Sinä löntti. Nopeasti, missä hän on?
Hän juoksi ulos portista, poika itkien hänen jälessänsä.
-- Ei hän olekkaan täällä! huusi kartanonhaltija, kun olivat saapuneet
aidan viereen.
Poika seisoi aivan epätietoisena ja pisti ruskeat rystösensä
silmä-kuoppiin.
-- Minä puin sinut oljiksi, poika, jos et saa suustasi sanoja. Missä on
Ellen, mitä on tapahtunut?
Liina, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle, pelästyi yhtä paljon kuin
Andreas parka. Hän ei koskaan ollut kuullut kartanonhaltijan käyttävän
semmoisia sanoja.
Hra Jansen käveli hartaasti etsien aitaa myöten. Nyt kääntyi hän
yht'äkkiä. Hän oli kuullut hiljaista voivotusta. Tuolla ohrassa makasi
hänen tyttärensä.
Kun hra Jansen kumartui alas; aukasi Ellen yhteenpuserretut huulensa:
-- Minä putosin alas aidalta. Älä tee Andreakselle mitään!
Hra Jansen nosti tytön varovasti ylös, kantoi häntä huoneesen, pani
hänet sohvalle ja kysyi oliko hänellä vaivoja?
-- On! vastasi Ellen.
Hra Jansen valjasti itse hevoiset ja ajoi täyttä laukkaa ulos kartanosta
lääkäriä hakemaan. Tämä tuli, taputti Ellen'in päätä ja tutkiskeli säärtä.
Se oli taittunut nilkka-luun yläpuolelta.
Sairas lapsi kannettiin sohvalta vuoteellensa ja kärsi siinä, päästämättä
hiiren hiiskaustakaan, suurta tuskaa ennenkuin sääri oli saatu oikeaan
asemaansa ja sidotuksi paperikansiin.
Hra Jansen ei ollut huoneessa kun tämä työ tehtiin. Kun kaikki oli
järjestyksessä tuli hän sisään, seisoi pään-aluksen takana ja katseli
kauan tytärtänsä sill'aikaa kuin ystävällinen tohtori tahtoi saada hänen
asemaansa niin mukavaksi kuin mahdollista, puhuen että hänen nyt ei
tarvinnut oppia lukemaan, koska oli itse sidottu kuin kirja, kaikella
kunnialla liisterineen päivineen, nyt hänen vaan pitäisi maata ihan
liikkumatta eikä ajatella yhtään mitään, niin viisaus tulisi ihan itsestään.
Ellen makasikin liikahtamatta ja näki paljon vaivaa, voidaksensa olla
ajattelematta. Ja kuitenkin tuli hänen mieleensä aina tuo juttu kirjasta.
Oliko hän todellakin nyt muuttunut kirjaksi ja eikö hänen enää
tarvinnut lukea! Vaan olihan se mahdotointa! Tiesihän hän että
nimensä oli Ellen ja että hän oli pieni tyttö. Vaan kuitenkin takeltui hän
tuohon ajatukseen. Hänen päänsä oli muka suuri paksu kirja, lehmät
tulivat kääntämään sen lehtiä ja Andreas sai suurella vaivalla niitä pois
ajetuksi.
Se oli kuumeen houreita. Sitä kesti pari päivää, ja näiden kuluessa isä
istui lakkaamatta vuoteen vieressä ja piti huolta siitä, ett'ei Ellen
liikuttaisi kipeää jäsentänsä houreissansa.
Näin heräsi Ellen eräänä aamuna ja ymmärsi kuinka asian laita oli.
Suuressa nojatuolissa, jossa oli korkea selkäpuu, istui isä kasvot päivää
vasten; valo, joka tuli puoleksi lasketun kartiinin alta, valaisi niitä. Hän
oli hetkeksi ummistanut silmänsä. Sairas oli maannut niin rauhallisesti.
Ellen katseli tarkasti isänsä kasvoja ja ajatteli että oikeastaan oli
kummallista, ett'ei hän ennen ollut nähnyt niitä. Kuinka vieraat ne
kuitenkin olivat hänelle! -- Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille,
huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha; sen
oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, että oli
kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän mies
parhaimmassa ijässään.
Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa. Silloin juolahti
mieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakin
Lypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jota hän
ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt. Kyllä kai hän
kuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskin
rakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivat
naimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiina
sanonut.
Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin joka paikassa
kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle. Oliko hänen,
Ellen'in äiti todellakin rakastanut isää?
No niin, siitä oli pitkä aika. Mutta kuitenkin!
Hän katseli ylös kattoon ja tietämättänsä hiipi mieleensä yksinäisyyden
tunne. Talonkoira Tyra, lehmät, hevoset, lampaat, siat, pienet
porsaatkin, Liina, isä, kaikkien antoi hän mielessänsä kulkea ohitsensa
ja kaikissa oli joku vaillinaisuus. Ett'ei löytynyt ainoatakaan, jota hän
olisi oikein rakastanut!
Hän kuuli jotain ääntä kamarista ja kääntyi sinne päin. Siinä istui, selin
häneen, poika harmaassa takissa, kyynyspäät pöydällä, peukalot
korvien alla. Hän luki
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.