Kaksi laukausta | Page 9

hänen
isällistä ylpeyttään.
Hän otti Henrik'in tallista ja ulkotyöstä ja pani hänet opettajaksi. Tämä
muutos miellytti Ellen'iä ja hän teki muutamia voimallisia ponnistuksia
aapisissa ja kirjoitus-vihossansa. Mutta siihen se jäi. Oli näet paljon
hauskempi laskea vähän leikkiä tuon nuoren opettajan kanssa,
varsinkin kun tämä salli sitä. Kun puoli sivua oli kirjoitettu ja raapitettu,
esitteli Ellen että mentäisiin ulos kävelemään, ja kun tätä ei sallittu
piirsi hän niin kauheita irvi-kuvia M:stä ja O:sta ja luki lauseen:
"lammas määkyy karsinassa" niin monilla luonnon mukaisilla äänillä,
että Henrik naurettavassa epätoivossa totisesti kysyi häneltä, oliko
Ellen'in aikomus tehdä häntä yhtä hulluksi kuin itse oli?
-- En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellen
halaten ja suudellen Henrikiä.
Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille.
Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydän
äärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä!
-- Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!
Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.
Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hän
pian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan,
rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.

-- Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!
Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsä
tuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen, ett'ei
voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä, niin hän
suuttui. Ei, hän oli tyhmä poika!
Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämän kiinni ja
hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava, vaan hän ei
ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitä kertaa, jolloin
viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansa Andreasta.
Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missä näki
lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näki hän
Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söi
voitaleipää.
-- Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?
Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.
-- Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?
-- Olen; voithan sinä nähdä sen.
Ellen otti kepin ja meni lehmien luo. Ne kärsivät kuumuudesta ja
hännät liikkuivat ehtimiseen. Hän ajoi pois paarmoja sara-oksalla ja
palasi sitten Andreaksen luo.
-- Anna mulle palanen voi-leivästäs!
Andreas taittoi kohta suuren palasen leivästä ja antoi Ellenille. Ellen
istui hänen viereensä syömään.
-- Osaatko lukea? kysyi Ellen pojalta, suu täynnä ruokaa.
-- Osaan jotensakin!
-- Ja kirjoittaa?

-- O-jaa käyhän se!
-- Kuinka vanha olet oikeastaan?
-- Mikonpäivänä täytän kolmetoista!
Ellen vaikeni ja katseli eteensä.
-- Kestikö oppiminen sinulta kauan? kysyi hän viimein.
-- Alussa kyllä kävi huonosti, mutta kerran koulumestari sanoi minua
tyhmäksi elukaksi, ja sitä minä en tahtonut hyvänä pitää, sillä minä
tiesin ett'en ollut tyhmempi kuin Mathias, joka oli minua nuorempi, ja
osasi lukea, kuin pappi!
Ellen oli taas tarttunut keppiin ja heilutti sitä ankarasti.
Sitten nousi hän ja jätti ruoan.
-- Mettetkö? kysyi poika.
-- Menen!
-- Etkö tahdo syödä enempää?
-- En!
-- Anna minulle keppi!
-- Sinä voit hankkia itsellesi toisen!
Hän juoksi kappaleen matkaa, seisahtui, mietti hetken, palasi pojan luo
ja antoi hänelle kepin ja käden yht'aikaa.
-- Hyvästi Andreas, minun täytyy palata kartanoon lukemaan Henrikin
kanssa. Uh!
-- Etkö kärsi lukemista?

-- En!
-- Etkö kärsi Henrikiä myöskään?
-- En kärsi häntä!
Ellen kääntyi ja juoksi kotia täyttä laukkaa. Koski vielä vähän jalkaan,
vaan hän astui sitä kovemmin sillä. Hän kävi samaa tietä aidan yli ja
ikkunasta sisään. Henrik seisoi pöydän ääressä ja käänsi lehtiä
kirjoitusvihossa.
Ellen meni nopeasti hänen luo, otti tuolin ja istui pöydän ääreen.
-- Pitääkö meidän aloittaa taas, Henrik?
Hän ei vastannut, vaan koetti saada erillensä läkkiset lehdet.
-- Minä kysyin: pitääkö meidän aloittaa?
-- Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik.
Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa ja
antoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatua
taaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hän otti
kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoo minua
lyödä!
-- Mitä, tahtooko hän lyödä sinua! Koettakoon vaan! sanoi Tiina,
kiertäen hameen lemmikkinsä ympäri.
Hra Jansen tuli ovesta sisään ja kuuli heidän puheensa. Hän rypisti
silmä-kulmiansa ja astui huoneesen, jossa Henrik vielä seisoi
hämmästyneenä, kirjoitus-vihko toisessa kädessä ja toinen käsi
poskellansa.
-- Minä pyysin sinua lukemaan Ellen'in kanssa enkä näyttämään
koulumestarin tapoja, sanoi kartanon-haltija ankarasti.
-- Minä ... minä ... hän...! änkkäsi poika ja piti kirjaa edessänsä corpus

delicti'nä.
-- Hyvä. Jos tahdot Ellen'istä valittaa, niin tule minun luo, mutta älä itse
rupee oikeutta harjoittamaan, kuuletkos!
Hra Jansen'in suuret saappaat tekivät tavattoman paljon melua, kun hän
astui vä'en tuvan kautta kyökkiin. Siellä Ellen makasi polvillansa ja itki
Lypsäjä-Tiinan hameisin.
Hra Jansen seisahtui ohitse mennessään, taputti Ellenin päätä ja sanoi:
-- Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytä
nyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!
Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä ja
hänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isän
sanat olivat soineet niin ystävälisiltä