Kaksi laukausta | Page 6

koulua, hra pastori!
-- Ei ole, siitä olen todellakin saanut todistuksia. Mutta kuinka voitte te,
lapsen isänä, vastata siitä? -- ei minkäänlaisia tietoja?
-- Minä en ole koskaan havainnut että se, jota hra pastori nimittää
"tiedoiksi", on ollut miksikään hyödyksi ihmisille. Kristilliseltä
kannalta tiedot ovat tarpeettomat, jopa syntisetkin. Paitsi sitä, onhan
hänellä vielä aikaa oppia tarpeellisinta!
Pappi väänteli ruumistansa:
-- Sallikaa minun lisätä pari sanaa, hra kartanon-haltija; minä en tahdo
puhua siitä, mikä käsitys kouluneuvostolla mahdollisesti voi olla ajasta,
jolloin lapsen pitää oppia tarpeellisinta. Mutta sivistyneenä miehenä te
kaiketi huomaatte mitä teidän on tehtävä kun nyt olen muistuttanut teitä
asiasta. Kristilliseltä kannalta taas ... hm! ... minä pitäjän pappina ...
hm! ... hra kartanonhaltija ... minä, minä kuitenkin ... ei, se on
todellakin ... lystillistä!
Hra Jansen pani käsivartensa ristiin ja vastasi hitaasti ja tyynesti:
-- Mitä hengellisiin seikkoihin tulee, en koskaan rupee keskusteluun
niistä. Minusta te, päättäessä näistä asioista, aina viittaatte papilliseen
arvoonne. Jos ei oteta lukuun virkanne käytännöllistä puolta, niin
teidän suorittamanne tutkinto yliopistossa on antanut teille tämän arvon.
Mutta siinä suhteessa me olemme yhtä-arvoiset, hra pastori. Minä olen
myöskin saanut todistukset tutkinnon suorittamisesta teologiassa.

-- Mitä se tietää?
-- Se tietää mitä sanon. Minun aikanani, ja me olemme arvattavasti
yhden-ikäiset, hra pastori, kaikki ylioppilaat saivat suorittaa
jumaluus-opillisen pääsötutkinnon. Se oli silloin tapana, myöhemmin
tuli luullakseni lain-opin vuoro. Vaan minä en tuntenut itseäni
kutsutuksi enkä valituksi ja päätin ruveta maata viljelemään, niinkuin
meidän kanta-isämme. Tässä toimessani olen ollut niin ahkera että olen
unhoittanut koko kouluneuvoston olemisen. Vaan, hra pastori, koska te
tänä päivänä kunnioitatte minun taloani läsnäolollanne, tämän
kouluneuvoston jäsenenä, niin pyydän teitä sanomaan kouluneuvostolle
terveisiä: Teologian kandidaati Kristian Jansen on huomispäivästä
alkaen antava tyttärellensä tarpeellista opetusta.
Pappi kumarsi. Hetken äänettömyys vallitsi.
-- Siis olemme tehneet tehtävämme täällä? sanoi tohtori.
-- Tietysti! Tuon tutkinnon suoritettua... Pyydän saada sulkeutua teidän
suosioonne! sanoi pappi.
Hra Jansen saattoi herrat ulos. Ovessa tohtori kääntyi hänen
puolehensa:
-- Teidän pitäisi antaa Ellenin tulla toisten lasten seuraan.
-- Minä en usko että hänellä on taipumusta seura-elämään enkä minä
juuri ole pahoillani siitä. Vaan nyt hän kuitenkin pian tulee saamaan
leikkitoverin!
Ellen oli seurannut tätä keskustelua suurella tarkkuudella. Hän sangen
paljon mietti tätä uutta seikkaa, että hän tulisi saamaan opetusta
isältänsä ja olemaan jokapäiväisessä keskuudessa hänen kanssa. Hän
nukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain,
nousi, puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi
kävelemään edes-takaisin pähkinäpensastoa myöten.
Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuin

että Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, ei
varmaankaan voinut olla niin vaikeata. Olihan tuo ajamisen oppikin
vaunuissa ollut niin helppoa. Ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa
itsellensä että oli toista ajaa hevoisia isän vieressä illalla kuutamossa,
kuin päivällä istua hänen vieressänsä kirjoittamassa kirjaimia.
Kirjaimia! noita ilkeitä vaikeita merkkiä, jotka milloin seisovat
pystyssä kuin seipäät, milloin makaavat kuin leikattu otrapelto. Ja sitten
lukeminen! Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimien päähän pisti merkitä,
kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. Ja Lypsäjä-Tiina oli sanonut
että tämä oli osattava niin hyvin, että kävi sirip, sirap vaan, niinkuin
maito-suihku kiuluun lypsäessä.
Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamun
raittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon. Sumun takana
arvasi löytyvän pilviä, ja niiden päältä kimalteli jotain, joka pyrki esille,
aurinko, joka oli nousemassa. Ellen pani käsivartensa ristiin rinnan yli
ja hengitti syvään. Oi, se teki hyvää tämä raittius tälle hoikalle
ruumiille. Hän mielestänsä tunsi tuon virkistävän ilmavirran vuotavan
koko ruumiinsa läpi, sääriin ja varpaisin asti. Hän ojensi ensin toista
säärtä, sitten toista, katseli ensin toista kenkää ja sitten toista. Hän
nauroi, eikä oikeastaan tietänyt mitä hän nauroi, vaan yht'äkkiä kaikki
oli hänestä niin naurettavaa. Leivonen lensi ylös avaruuteen tien
toiselta puolelta. Se, joka osaisi lentää! Viime aikoina oli hän
ehtimiseen uneksinut että lensi, mutta se oli aina tapahtunut vaivalla,
sääret olivat aina niin raskaat. Ei, tuolla lailla kuin leivonen! Hän teki
muutamia hyppäyksiä aidalla, kadotti tasapainon ja hänen täytyi juosta
alas tielle asti, ett'ei samassa menisi kupperikeikkaa. Hän pääsikin ojan
yli, vaan sai ainoastaan puoleksi sijaa jaloillensa. Toinen jalka
niukahtui, hän vaipui alas ja huomasi, kun taas koetti nousta, että ei
voinut astua sillä jalalla.
Ellen istui ojan reunalle vähän huonolla tuulella, mitä hänen nyt oli
tehtävä?
Nyt kuului kellojen kilinä ja raskas hölkkääminen tietä myöten. Lehmiä
ajettiin laitumelle. Ellen näki että lähestyivät lähestymistään,
muutamain päät olivat alasvaipuneina, muutamat pitivät päänsä

pystyssä. Siinä oli Musta-Läsi ja Valko-Läsi, siinä oli Vlak, Viktoria ja
Ejegod. Jumala tiesi mitä ne hänestä ajattelivatkaan, joka istui siinä niin
levollisna? Tuskin tahtoivat häntä kiertääkään. Musta-Läsi nuuski
ohitse mennessään, Viktoria heilutti häntäänsä niin että se melkein
sattui Ellenin silmiin, Ejegod pelästyi, hyppäsi sivulle ja Vlakin selkään,
sekä saattoi koko karjan suurimpaan hämmästykseen.
Ellen sai oksan käteensä ja löi sillä rohkeimman kuonolle. Viimeiseksi
tuli paimenpoika karjan jälessä. Hänen nimensä oli Andreas ja hän oli
vasta ollut vähän aikaa kartanossa.
-- Etkö sinä voi ajaa lehmiä