Kaksi laukausta | Page 5

väen tupaan!
Hän kulki nopeasti edestakaisin lattialla ja hengitti syvästi. Viimein
seisahtui hän ja lausui tytölle:
-- Sinä voit pukea päällesi ja ajaa minun kanssani kaupunkiin. Minä
tarvitsen pari uutta miestä!

II.
Tämä oli ensi kerta kun Ellen oli isän kanssa ajamassa ja ensimmäinen
kerta kun hän läksi kaupunkiin. Tavallisuuden mukaan ei heidän
kesken lausuttu monta sanaa. Ellen istui koko pitkän matkan omissa
ajatuksissaan seuduista ja kaikesta, mikä heitä kohtasi. Kaupungissa
hänen toiveensa pettivät toinen toisensa perästä. Hän havaitsi että
maaherra asui kartanossa, jok'ei ollut paljon komeampi kuin
päärakennus siellä kotona; kirkontorni ei ylettynytkään taivaasen asti ja
hevoset kaupungissakin kävivät neljällä jalalla eivätkä suinkaan olleet
niin hyvässä kunnossa kuin maalla.
Hän oli iloinen kun taas istui vaunuissa ja ajettiin kotiapäin. Kuu nousi
ja reippaitten hevoisten varjot yhä pitenivät maantiellä; hän katseli isän
liikkumatointa varjoa ja omaansa, joka oli alituisessa liikunnossa,
katseli kuinka pyörät pyörivät nopeasti ja kilpaa niiden kanssa nuo
kahdeksan hevoisjalkaa. Vierto-tie rupesi hänen mielestänsä
lainehtimaan ylös-alasin kuin valkoinen nauha; tähän lainehtivaan
liikuntoon rupesi pian kangaskin, joka uneksi kuutamossa, ja sitten
maat molemmin puolin tietä. Yht'äkkiä hän huomasi että hän itse istui
nyykytellen päätään.
-- Ethän sinä vaan nuku! kuului isän ääni.
Ellen häpesi ja näki paljon vaivaa pitääkseen silmiä avoimina.
-- Parasta on että saat jotakin toimittaaksesi! sanoi isä ja antoi ohjakset
Ellenin käsiin, näyttäen samalla kuinka ne oli pidettävät ja kuinka
hevosia ajetaan.

Ellen ryhtyi kohta asiaan täydellä toimella. Se seikka, että molemmat
hevoset tottelivat pienintäkin nykäystä hänen kädestänsä, että juoksivat
nopeammin kuullessansa piiskan läjähdystä, että ylipäätä elävät olennot
tottelivat hänen tahtoansa, se oli jotakin aivan uutta ja viehättävää.
Paikalla sai hän koko ajamisen taidon päähänsä, ja koska hän ei
pelännyt, meni kaikki niinkuin itsestään.
Tultiin sille paikalle, jossa haara-tie poikkesi vierto-tiestä. Siellä hra
Jansen tahtoi ottaa ohjakset, mutta Ellen oli jo nostanut piiskaa ja
pienellä läjähdyksellä sekä sanoilla: hop Rusko! poikkesi hän
haaratielle ja katkaisi kummallisen äänettömyyden. Vaunujen pyörät
pyörivät eteenpäin ihan keskellä tuota kapeaa tietä, Ruskot juoksivat
lystikkäästi ja hra Jansen nyykkäsi tyytyväisnä päätänsä, hymy
huulillaan.
Ellen pitkitti ajamista ja sama äänettömyys vallitsi heidän välillä.
Yht'äkkiä pidätti hän hevoset. Pilvi, joka oli käynyt kuun eteen, oli
estänyt häntä näkemästä kahta ihmistä, ja hän oli melkein ajaa heidän
yli. He hyppäsivät syrjälle, kuu kumotti taas pilven alta, hra Jansen
tervehti; ne oli pappi ja tohtori.
Ellen ei huolinut muusta kuin ajamisesta. Kun tie oli tyhjä, antoi hän
hevoisten juosta ja eteenpäin ajoivat isä ja tytär.
-- Hullu ihminen! sanoi pappi vieläkin säikähtyneenä. Luulen että hän
päälliseksi antaa lapsen ajaa noita kaihtivia hevoisia!
-- Niin hän on omituinen mies! sanoi tohtori.
-- Sivistymätöin mies hän on! jatkoi pappi. Hän olisi ainakin voinut
seisahtaa ja pyytää anteeksi!
-- Hän istuu aina ajatuksissaan! väitti tohtori.
-- Niin, ja antaa lapsen ajaa. Se on arvattavasti ainoata, mitä hän sille
opettaa. Kuulkaa tohtori, vaikka te aina otatte sen asian niin
kevytmielisesti, en minä todellakaan kauemmin voi sitä jättää siksensä;
minä en voi sitä kärsiä virkani kannalta. Kouluneuvoston puolesta

täytyy minun tiedustaa saako lapsi mitään opetusta vai ei!
-- Voimmehan mennä yhdessä sinne huomenna! esitti tohtori.
Seuraavana päivänä jälkeen puolen-päivän tulivat nuo herrat kävellen
kartanoon,
Hra Jansen oli ulkona; Ellen istui jokapäiväishuoneessa tuolilla ja ajoi
toista kahta tuolia seili-langasta tehdyillä ohjaksilla.
Pappi ja tohtori kävivät istumaan, Ellen jatkoi ajamista.
Pappi kysyi:
-- Nimesi on Ellen, eikö niin?
-- Niin on!
-- Kuinka vanha olet Ellen?
-- Pian yksitoista vuotta. Hop heisa!
-- Sinä osaat kaiketi lukea?
-- Lukeako?
Hän pani ohjakset tuolin selkäpuulle ja katseli suurilla totisilla
silmillään papin kasvoihin.
Tämä joutui hämille. Tohtori jatkoi:
-- Tule tänne Ellen ja juttele vähän tuon vieraan miehen kanssa!
Ellen hyppäsi alas tuolilta, meni tohtorin luo ja pani kätensä tohtorin
käteen. Tämä piti siitä kiinni ja otti sanomalehden pöydältä.
-- Voitko sinä lukea meille vähäisen tästä?
Lapsi katseli tuskastuneena kirjaimia ja rupesi sitten suurella vaivalla

tavailemaan aivan uusien ja hämmästyttävien sääntöjen mukaan.
Pappi pani kätensä ristiin ja pyöritteli suuria sineettisormuksiansa:
-- Tämä on todellakin peloittavaa!
Tohtori taputti lapsen päätä:
-- Kuka on opettanut sinua lukemaan, lapsi?
-- Lypsäjä-Tiina! kuului vastaus.
-- Vai niin!
Tohtori otti taskustaan lyijykynän ja osoitti sanomalehden reunusta!
-- Voitko kirjoittaa nimesi tähän?
Tyttö otti kynän, tarkasti sitä molemmista päistä, nojautui sitten lehteen,
pää kallella ja kieli hampaitten välissä. Hetken perästä oli siinä
muutamia koukeroita paperilla, joiden tohtori ystävällisyydessään sanoi
merkitsevän: Ellen.
Pappi ei tyytynyt selitykseen.
-- Se on peloittavaa, oikein peloittavaa! Kymmen-vuotias eikä ... sano
lapseni, tunnetko katkismusta?
Tyttö katseli häntä taas suurilla silmillänsä ja hymyili.
-- Mitä sinä sanot? kysyi hän.
Sineettisormuksia hierottiin toisiansa vastaan.
-- Villi, täydellinen villi; mutisi pappi.
Samassa hra Jansen astui sisään suurissa saappaissaan.
-- Minä kuulin väeltä että hra pastori -- hyvää päivää tohtori! -- teki

minulle kunnian!
Pappi nousi vähän hämmästyneenä.
-- Me olemme juuri keskustelleet tyttärenne kanssa. Hänellä ei ole
paljon koulutietoja!
Pappi katseli terävästi kartanon-omistajaa. Tämä vastasi samanlaisella
silmäyksellä:
-- Hän ei ole ollenkaan käynyt