Kaksi laukausta | Page 4

-- Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.
Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.
-- Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni siellä kotona
että ... s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsä nimi!
Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille ja oli
ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jo
kauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänä
hän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut sen
kartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan ja
lisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisi taivuttaa
itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivat likimäiseen
kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.
Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita"
rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suuri nyytti
kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsen pensaasen ja
palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuolilta tuolille erään
piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsen syliinsä ja suuteli
sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.
Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyi
hän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
-- Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikä

pääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minun
rintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tuleva
sinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!
Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminen
kartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttiko
tämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi ja
huolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onni
muuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitään
tapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahoja
seurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntä
potkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samalla voimalliseksi
ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanut hänen
ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta, pantiin
hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousi seuraavana päivänä
niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli. Silmin-nähtävä oli että
imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuin mejerin-hoitajan. Tuon
hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskin lopussa. Eräs
vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaa ollut niin
mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kun ei hän
muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä, teki
korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: hän tarjosi
mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.
Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihan
itseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaan
ei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katseli
kaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteli itsekseen, oli
ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntä rakastivat, vaan ei hän
ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän oli kymmenen vuoden vanha
tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoisten ja lehmäin, lampaitten
ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivat kevään ennustajina ja
mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Hän tunsi tienoota kauas
ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannalla kun ko'ottiin hauraa ja
joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta ja että se pauhasi niin
kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä ja monta muutakin ääntä.
Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona, talvella hänen

rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossa hän puhui
niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta. Kuului hyvin
kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikesta tuosta
onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, joka on
omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteen aution
unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästä seurasta
hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiä ollut
markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassa
syntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville.
Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu oli
vaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästä nurkasta
katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hän seurannut tätä
näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentä vuotta
vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänen
veriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellut
raakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivat
takaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassa
valitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi että
silmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivillä
silmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteen ja
talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.
-- On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hän
harvapuheisella tavallansa.
Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.
-- Ethän sinä ole pelästynyt?
Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.
Hra Jansen meni väen tupaan.
Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta.
Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin, ja
tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöri päistikkaa alas
kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasi samassa; isä oli taas
huoneessa.

-- Siis, Ellen, me emme enää mene