Kaksi | Page 4

niin itserakkaaksi, että punaisien poskiensa vuoksi
luulee saavansa kenen hyvään. Ei siitä mitään tule, ei!"
Ukko istui pitkään, valkoiseksi maalattuun ja mustalla nahalla
päällystettyyn sohvaansa, sytytti piippunsa ja rupesi polttelemaan. --
"Viisi vuotta salakihloissa -- sellaisia lasten kujeita, eikä ole minulla
ollut asiasta aavistustakaan!"
Pitäjällä tuosta kaikki kuiskasivat, mutta mahtava Salovaara yksin oli
sokea. Hän piti asiaa niin mahdottomana, ett'ei hän milloinkaan tullut

sitä ajatelleeksikaan.
Ukko poltteli vähän aikaa, vaan asetti jälleen piippunsa paikalleen
hyllylle, sitte kun hän ensin oli koputtanut tuhan uunin pesään. Hän
kurkisti kyökkiin, jossa Valva silmät punasina valmisti ruokaa.
"Täytyy tästä lähteä maitani katsomaan", sanoi ukko ja otti kepin
käteensä sekä lähti menemään. Hän kulki, katsellen uhkeakasvuista,
aaltoilevaa laihoa pelloillansa ja vehmaita heinämaitansa. Lähellä taloa
oli pienehkö niittymaa, jota koti-aroksi nimitettiin. Siinä oli
heinänkasvi huonomaista, enimmäkseen pelkkiä harakankukkia, puna-
ja sinikelloja sekä suolaruohoja, mutta tämän niityn loistavuus miellytti
ukkoa. Kun Jaakko kerran sanoi, että se olisi kynnettävä ja kylvettävä,
vastasi ukko, että hänellä oli vara pitää tuollainen niitynpätkä silmäinsä
ihastuksenakin. Siinä hän sitä nytkin kauan katseli. Näistä kukista
hänen mieleensä muistuivat lapsuuden ajat, miten vanha Kaisa, joka jo
kymmeniä vuosia oli turpeen alla maannut, oli hänelle laittanut kissoja
harakankukista. Nuot vanhat muistot tekivät ukon sydämmen niin
kumman helläksi; silloin hän ei olisi tahtonut olla kova kenellekkään,
mutta nyt oli hänen kuitenkin täytynyt olla kova omalle lapselleen. Se
vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut poistaa mielestään nuot ajatukset,
mutta Maurin ja Valvan rakkaus kuvautui hänen eteensä hänen
lapsuuden muistoissaan, nuoren laihon nuokkuvissa tähkäpäissä, käen
kukunnassa ja aaltojen surullisessa loiskinassa. Hän palasi hiljakseen
kotiinsa jälleen, lohdutellen itseänsä näin: "Olenhan valvonut lapseni
parasta!"

III.
Pari viikkoa edellisen tapahtuman jälkeen oli ompeluseura koossa
kunnian-arvoisan lautamiehen, Rantalan luona. Puitten siimekseen oli
sinne tänne asetettu pöytiä, joitten ympärillä nyt istui joukko sekä
nuorta että vanhempaa väkeä. Täällä ommeltiin, naurettiin ja puhuttiin,
ja välimmiten tarjottiin virvoituksia.
Siinä istuttiin vähän eri ryhmissä, ja ne, jotka keskenään olivat

läheisimmät tuttavat, asettuivat saman pöydän luo.
Muutamien pöytien ääressä oli puhe iloista, toisien vähän meluavaakin,
muutamassa kävi puhe melkein kuiskeeksi.
Lautamies Rantala oli komea mies ja hyvin iloinen ja leikkisä. Hän oli
nainut kaupungista porvarin tyttären, ja tämä hänen vaimonsa oli hyvin
hiljainen ja kivulloinen, mutta molemmat, sekä isäntä että emäntä,
olivat pitäjäläistensä suuressa suosiossa.
"On erittäin hauskaa ja oikein virkistävää kerran taas olla iloisessa
seurassa, kun olen monta viikkoa perätysten istunut kotona, ettei
kukaan ole käynyt katsomassa", sanoi Rantalan emäntä.
"Noh, vieläkö Tuomelan tyttäret ompeluseuraan ennättävät?" virkkoi
Rantala.
"Mitenkä niin?" kysyi Helena.
"Huhu kertoo, että molemmat olette kihloissa, ja sittehän pitäisi oleman
kiire kopioita valmistamaan."
"Ei siinä huhussa perää ole", sanoi Anna, "ja jos oikein arvaan, on se
juttu lautamiehen oma keksimä vain."
"Mitä vielä! ja kyllä siinä perää on, koska Anna noin punastuu. Sitä
paitsi lautamies on tottunut asioita tarkalleen arvaamaan. Katso vain,
Mauri, sinäkin eteesi, että kaikki kolme vietätte häitä yht'aikaa."
"Ei ole kiirettä, siitä syntyisi liikaa puuhaa, varsinkin, jos kaikki tässä
yht'aikaa häitä viettäisimme", sanoi Mauri ja raappasi tikulla tulta
piippuunsa.
Erään pöydän ääressä, jossa puhe kävi ihan hiljaa, istui Mattilan Taava
ja virkkoi: "Kumma, että Salovaaralaiset ja Tuomelaiset ovat noin
hyviä ystäviä, vaikka sanotaan Valvan antaneen rukkaset Maurille. En
minä sentään tiedä, onko se totta."
"On se totta", sanoi suntion Maiju, joka istui saman pöydän ääressä,

kuin Taavakin. "Mäkipään torpan Tilta, joka on ompelia-Hannan hyvä
tuttava ja usein siellä käy ompelemassakin, kun Hannalla on kova kiire,
sanoi, että ihan samana päivänä kuin Mauri oli käynyt kosimassa, oli
Valva ollut Hannan luona valittamassa surujansa. Hän näes puhuu
kaikki asiansa Hannalle. Valva kun on vanhin tyttö ja jo aivan nuoresta
on ollut sisariensa kasvattajana, ei voi pitää heitä niin kumppaneinaan,
että uskoisi heille salaisuuksiaan. En minä ole tahtonut asiasta mitään
puhua, mutta kun nyt tässä kuulin, että sen jo muutkin tietävät, niin
eihän se haittaa, vaikka minäkin tuosta puhun. Nähkääs, se oli niin, että
Salovaara oli kovasti häväissyt Mauria, kun hän, joka muka oli köyhä
poika, tuli Valvaa kosimaan, ja siinä oli syntynyt sellaiset kiistat, että
Mauri sanoi Salovaaran häväisseen hänen maineensa ja tiesi mitä Mauri
vielä oli sanonut, mutta ukko oli niin suuttunut, että ajoi Maurin ulos, ja
Valva oli sitte mennyt portille vielä isänsä puolesta Maurilta anteeksi
pyytämään, ja tottapa sitte sopivat, koska noin hyvältä väli näyttää."
"Onkohan se oikein totta?"
"Kyllä, tästä puhui laveammin heidän oma palvelustyttönsäkin. Mutta
enhän minä sentään näkemässä ollut, jos muut valehtelevat niin
minäkin valehtelen."
"Ihmettelen minä vain sitä sopua. Eiköhän tuuli mahtane kääntyä;
ehkäpä Salovaara vielä mielensä muuttaa."
"En usko, hän on luja ukko."
Miesten kesken tuumattiin, ketä lukkariksi valittaisiin niistä kolmesta,
jotka vaalissa olivat olleet. Tuommoinen asia on aina vaikea päättää,
sillä yhdellä on yksi etu, toisella toinen, ja kun ei miehiä sitte
tunnekkaan, niin ihmekkös on, että aiasta tuumata saa. Muutamat
arvelivat, että Peltosen ääni oli kaikkein paras, mutta toiset sanoivat
että Mantellillakin oli moitteeton ääni ja sitä paitsi hyvä muoto.
Peltosen silmissä oli kireä katse.
Tuomelan