Kahleeton vanki | Page 6

talon yhteisiä rahoja sellaisiin
asioihin panisin.»
Siinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset
nuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa
vihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta
suloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten tuolla
isolla ruunikolla -- Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan -- tulla
kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat usahtavat
portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä pysy pottupojat,
kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa toiseen porttiin. Silloin
kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen -- ajatteli Jukke ja tumman
punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo.
Mutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät

katselivat enemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin
kauvas tulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa
jokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen
kultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja tuoda
mitä löytävät.
Viimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen
tunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian ylenkatseellinen
Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä lieventääkseen, ja mieleen hiipi
ajatus siitä Antin tuhannesta markasta, josko siinä olisi totta, niin siitä
pitäisi tavalla tai toisella saada osa markkinarahaksi.
Rykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla
kysyi: »Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?»
»Eipä ole kirjoittanut», vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa uudella
luudallaan.
»No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?» kysyi
Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin.
Hanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään,
mutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut
mitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista
sätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia
kysymyksiä.
Jukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi umpimieliseksi,
rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin ajatuksiinsa.
Pääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja
viimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas
saanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan nähnyt tai
jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan niskaan. Koetteli
poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä. Sitä hän ajatteli, että
miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein hän muisti, että Hanna
äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin tekeytyi ystävälliseksi ja
lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi:

»Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta,
niin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?»
»Miksikä?» virkkoi Hanna tyynesti.
»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä
varastusta.»
»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan
eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa
heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa
pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti.
Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan
pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi:
»Kuka sen on nähnyt?»
»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä
näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi...
Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli
juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä
myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden
tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut
säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli ollut
märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut... On kummallista,
kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun annetaan
kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.»
»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke.
Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi
hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä
kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla alkoi
kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin emäntä
talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon. Ei
suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan kukaan.
Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene järkeä.
Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä kun kestä
mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella olisi

pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.»
Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä
kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui
mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja
Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja
ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se pitää
saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi
ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen
käymään -- ja mietti, miten hän sen alottaisi.
Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin
järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista
sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa.
Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi
huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen
rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista
ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään
heittäytyy toista