Kahleeton vanki | Page 7

kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi
vaan turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen.
Mutta arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen
tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin
silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen pirtin
isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei tarvitsisi
ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä jäähtyisi taikina
eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä suurempi vahinko... »Mutta
jos eivät sittenkään antaisi», jylähti mielessä ajatus. »Onhan niillä valta
olla antamatta. Ei niiltä väkisellä saa... Voi sentään tätä maailmata, kun
niin paljoa puututaan kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin
jähmettyi siihen samaan kysymykseen, missä saa huomenna leivät
paistetuksi.
Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina
lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti,
silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut, kun
sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja lähti
talliin.

Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään
hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi
kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin
rupesi hörhättämään leipää.
»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään
hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun silmissäsi
ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta, ei katkeruutta.
On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä olet minulle hyvä,
olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa ja siveli sen
kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen ruunikolle suuhun. Se
siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi sitä ei kuulunut,
hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä herttaisemmin Hannaa,
että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei ollut sen enempää, niin
sukasi kädellään vielä kerran ruunikon kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa
olevaa leveää lautasta ja kääntyi pois.
Tulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle, hilpeälle,
oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella huolensa, kun sai
puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren aarteen kätkenyt
sinne talliin taas huomeneen asti.

III.
Jukke lukee Antin kirjettä.
Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke
ennen markkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla
tuulella kuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein
asiallisella painolla alkoi puhella:
»Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen
minä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.»
Rykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: »Minä olen
ruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla
vaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.»

Nyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä,
mutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: »Minä kyllä tunnen kalun, minä en
tahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen,
ettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään.
Minä siitä hevosen tekisin».
Hanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään
silmäyksen ja naurahtain virkkoi: »Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun
kerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.»
Tästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että asia
onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi
laskettelemaan: »Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke
työhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun
ajokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun
hoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja
miehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin
teillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä
lihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä
olen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää
olla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä
sanon, vaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään
suitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta,
että minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.»
Jukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi
oikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti.
Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai
ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha
sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset kengät.
Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin kauniita rahoja,
että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse kasvatettu eikä se
maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa sanoneet, että sitä
ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä... Hyi sentään. Meiltäkö Pokke vietäisiin
pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään sanoessaan tuota viimeistä
lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei tahdo kuullakseenkaan koko
puhetta Poken vaihannasta.

Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän
saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään
varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.
Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille
suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan luo,
tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo, katseli
siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä kuvain,
mutta ei hän katsellut