Kahleeton vanki | Page 5

mutta onnen päivinähän
kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on
sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa
minkälainen mieli on Hannalla Anttiin!
Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi, kauniiksi,
viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi. Otti
oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin ivallisesti
ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se tukkipatruuni aikoo
kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana vaikutti sisareen.
Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi

kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys
ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi mielessään
punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.
Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken
puoleen ja tutkivasti kysyi:
»Mikä tukkipatruuni?»
»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.
Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin
eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut
isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli
tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei sitä
käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset keksineet
isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin pahoja.
Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin painuvan
pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan punakoita pieniä
varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.
Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä pidä,
tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on
paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta,
tekeytyi vaan ynseän näköiseksi.
»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on
aina enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää
joukkonsa kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke
röyhkeästi ja keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi
vieläkin pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.
Hanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta
pyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa
leipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta
ei perusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi
mielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta
nyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään

Vaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan.
Tekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: »Se on
vanha sananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä;
herrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä
ponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään,
niinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen,
mitä meillä on... Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle
perintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi puulle
puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.»
Juken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi tarvinnut
juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan joka on
tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta. Rykäsi
parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä ja
kolkosti virkkoi: »Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi, sen
maksamiseen ei ole ennen kiirettä.»
»Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa
kerjuuseen», vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti
säihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: »Jos Jumalasta on myötiä ja
me tervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla... Saamme
nämä huoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi
soudettu. Laitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme
tässä kuin punapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.»
»-- Hym... Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut.
Tukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen
työnteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se
nuolulla syödään», virkkoi Jukke ylenkatseellisesti.
»Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä.
Olkoot he sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä
kirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat
asiaan», virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut
enää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella
tuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja,
joista rupesi latomaan luutaa.

Mutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen
näköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: »Näytä sinä sitä tuhatta markkaa
minulle sitten kuin Antti tuopi», näpisti paksut huulensa visuun ja
hymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin
tuhatta markkaa olevankaan.
»Tulet aikaan jos et näekään», virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut
puhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään
koko Jukkea.
Jukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään
lattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän näköisesti
käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli. Kasvoista näkyi
salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja soma itseensä
tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan niin hyvällä
kannalla kuin voi olla.
Viime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi
tynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat
liivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä.
Ajatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että
antaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa omituista
markkinarahaa... »Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele tuumat, jos ei
ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos