Kahleeton vanki | Page 4

pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle
kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja äidin
mielestä ja terveydestäkin.
Mutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä
hermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten,
syventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään
olevasta maailmasta.
Syvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin
uunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön
raskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain
tiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista.
Tytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat
alakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen alakuloisuuden.
Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen miettivän näköisesti
katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä äidin jättiläiskuvaa,
joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen mukaan miten liekit

vaihtelivat lämmityksen rinteessä.
Sitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti itsekseen.
Jos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva... Noin suuri jos olisi äiti, niin se
jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille ja
meidät tässä huoneessa... Pääkin on ammeen kokoinen... Matti kallisteli
päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin suuri ja oikein
vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä puhua niin pahasti
kuin eilenkin äidille puhui... On tosi, että tuppeensa viheltäisi toisen
pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja se sattuisi piekautumaan.
Mutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun
havaitsi, että äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja
toiset vierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat.

II.
Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle.
Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi
esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.
Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat
ovelle.
»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin
ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en
kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.»
Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää
iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti hattunsa
päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois. Riisuipa
pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin suuresta
vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen seinälle
naulaan.

»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut
Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa.
Hyppäsi vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään
huonettaan.
Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että
pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta
viimein vastenmielisellä painolla virkkoi:
»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on
kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta tulee
vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan kuuluu.
Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.»
»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta
istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna
leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen
näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia kenkiään.
Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven alusvesiä
tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven tulevan ja
aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään, siinä vaan
taistelevat kesä ja talvi.»
Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti
puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta
rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen
puuhassa.
Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut
erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla
aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin
puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista
asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui isäntämiehelle
ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten kanssa. Mutta
mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan isäntäväen
asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin. Ei hölyn pölyä.
Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja katseli vaan uuniin.

Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan
olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen
kattolampun valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään
silmään pistävää semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla
ja sen näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään
merkillistä näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja
läpinäkemättömän näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita
lampun liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja
niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen sisarensa,
jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin esimerkiksi
Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on joka vuosi
kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat, ja
neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna... Siellä olisi toi
senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan
näkemässä... Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke ja
tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä
mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen
sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että
samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia
vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen
kanssa naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä
vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli
Jukke.
Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut
Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia,