Kahleeton vanki | Page 3

näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut kuulunut Vaaralan
elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan sortunutta mieltä.
Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten horjuvalta ja
valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta taistelevan
kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja hurjistuneena
riehui synkässä myrsky-yössä.
Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo
kahdeksannen ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin
viereen pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta,
kun uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin
kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin
kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja
ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja saisi
sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei hän
kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri yhtä ja
toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa, vaan nyt jätti
sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään jotakin sanoisi,
vaan sitä ei tullut.

Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti
Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin
paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin
silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä, mutta
väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin eikä
ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei
ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt
värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan
sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan ei
tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.
Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään
mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen
sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa
sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä
sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä
aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää
savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä.
Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin
hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes
puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran
sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä
Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä
korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän
korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi
pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti
tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti hypähti,
heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti Mattiin
kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:
»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen
vaatteisiin siinä tuhertaissasi.»
Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä
ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi
käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi
pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet

tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja
sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen
hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman
puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua
ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli
hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa
uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin
tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.
Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset
ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet
jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli säärivarsia.
Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti
sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset märät
kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti sukatkin
jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle ja kahden
käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti virkkoi:
»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.
Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran
kulkussa.»
Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:
»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini
alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että
pääsisivät vähänkään vertymään.»
Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi jakkaraan
ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.
Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin ja
ylenkatseellisesti virkkoi:
»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen
rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla
syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.»

Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.
Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:
»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me
keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin
hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan
puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.»
Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti siihen
märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat jalkansa,
rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät
kuontumaan oikealle tajulleen.
Lapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä
hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät
vaan ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja
ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo
jalkojaan.
Manti se aikoi kysyä, että