Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 8

ja metsä humisee ja huudot raikuvat.
He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta
ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.
He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa
metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa...
Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä
vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat
sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.
»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»
He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen
irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista. Sitten
he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat hevosten
selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle metsään, varsat
perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä voinut
nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen
pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja nauroivat kepposelleen.
Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!-- Mutta he eivät tyytyneet
vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen pieniä kiviä ja savenpalasia ja
hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat miltei
vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle,
toinen vasemmalle, ja kun he olivat löytäneet sopivat paikat, joista
heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu huomata, kurottautuivat he ulommas
ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä

ensin osaisi siihen, ja nyt alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut
Sevastopoli ja hänen nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä.
Kaikenlaisia hullutuksia ne kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin
paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.
»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me
pelanneet nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai
niin, sinä tahdot pelata minun nenälläni!»--ja samassa antoi hän
kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan
sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea--joka
makasi hänen polvensa päällä--kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että
poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin
ruiskukka. Ja Kalle töykkäsi Fritsiä.
»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä
tulen takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä
ukko Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas
Dorotea!»
Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu
aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai
silmänsä oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»
»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.
»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle
huusivat yhteen ääneen:
»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»
»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta
kummallista! Missä varsat?»
»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»
»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»
»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös
jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.--Tämäpä
vasta ihmeellistä!»
Ja nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat
Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet. Oli
meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan
liikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen
ylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui
vankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski

alas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten
hinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden
tarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen
sämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten
ripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja kun
tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa
etäältä.
He lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja
riippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa.
Peipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka
höyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin
tuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on
pidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,--oi, mikä ihana,
paksu makkara!
* * * * *
Mutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue juoksi
ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen, jokaisen
pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille paikalle,
johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli suuri;
suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin,
kummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen.
Ja heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin
tapahtunut oli.
»Onpas tämä vasta hullua», sanoi Swart, »noin vain ilman muuta riisua
hevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!»
»Mitä hiisiä!» huudahti Kalle Witt, »missäs eväskorit ovat?»
»Poika, oletko sinä tullut hulluksi?» sanoi Swart. »Mihinkäs ne nyt
olisivat joutuneet?»
Swart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.
»Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.»
»Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa», sanoi Witt.
Juhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa.
Hän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.
»Siunaa ja varjele!» huusi