Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 7

vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän
painoksi ja heitti narun lukkarille:
»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»
Ja he vetivät ja kiskoivat.
»Pitäkää kiinni!--Nyt saamme hänet!--Vielä kerta!--Ja vieläkin!...
Eläköön! Nyt hän on maalla!»
Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt
jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille
nankinihousuilleen.
»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä
nyt voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai
on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»
»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei,

viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten
ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa
saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän
nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy
lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.--Mutta me muut kai syömme
päivällistä.
Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään
makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään
pensaan takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen
perikatoa. Ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille
saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart,--sillä hän oli
pahanilkinen veitikka:
»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»
Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että tässä
tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut
märkää eikä kuivaa,--ja kaikkein harmillisinta oli, että kun toiset olivat
syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat vankkureihinsa ja
ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen iloisesti:
»Hyvästi nyt!»------
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän
tapauksen.
»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta
vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne
samanlaisessa asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä
kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka
märkää. Ei, se oli sentään liikaa!»
Ja minun mielestäni lukkari oli oikeassa.
Kun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi
Ankershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä
ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän
itse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli
suuresti pelästynyt nähdessään sen.
»Mutta», lisäsi hän, »minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;
ne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät
noin melkein mitä tahansa.»

IV.

Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme
istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka
narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä,
astuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät
päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui
läiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt
ähkyi silloin tällöin: »puh, puh!» kunnes piippu vihdoin putosi hänen
suustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä,
kunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja
nyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea
kuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.
Kalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat
niin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits
hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä iltana. Hän
ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi pitää
toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei voinut löytää
ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän vaipui unen
helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja Doroteasta--se oli
ihana uni--he istuivat yhdessä käsitysten ja Frits sanoi Dorotealle
uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli valveilla. Hän hosui
ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin, mutta kun jo koko
seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen kiusausta vastustaa, vaan
antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki silmänsä.
Tämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
»Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme
eteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan
vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?»
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan puiden
varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan
päivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja
heillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.
Ukko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi
pitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat
surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän
nenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin
heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.
Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli

huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin
tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa,
unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa
niinkuin sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee
rastas vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te
saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin
vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä
myöhäisinä kesäiltoina...
Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä.
Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta,
mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli
lentävä myrsky.
He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo
käy