Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 9

Swart, joka kurkisteli joka haaralle.
»Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet
hulluiksi? --Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne
riippuvat kaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi,

neljä--kuus--seitsemän! Ne ovat kaikki tallella!»
»Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt», sanoi ukko Witt. »En
voi käsittää tätä.»
»Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen
joukkoineen», sanoi Kalle Witt.
»Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi», sanoi ukko Witt.
»Ei», sanoi Juhani, »kyllä täällä vehkeilee paholainen.»
»Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä», sanoi ukko Swart. »Mutta
jonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.»
Frits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.
»Ja minä en myöskään voi kiivetä», sanoi Juhani. »Minun rupee
päätäni niin huimaamaan.»
Nyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän
kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas--mutta kiilto hänen
keltaisista housuistaan oli poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja
sämpylän, sanoi ukko Swart:
»On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta
tästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme
pilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä,
sillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä
pidät suusi kiinni, ymmärrätkös?»------
Pikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen
pitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat
metsän läpi, kuului kaikkialta:
»Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin.
Varis ties, varis ties--tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain, kas vain!
Witt, Witt--Witt--veijari!»
Ja käki kummasteli ja kukerteli.
Ja harakka nauroi ja närhi kirkui:
»Sepä oikein, se oikein!»
Ja kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:
»Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa
narrasivat!
Ja orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas:
»Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!»
Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:

»Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!»
Ja se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli, oli
hänen suuri taskunauriinsa poissa.
Kun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven
edessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:
»Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!»
Ja kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:
»Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!»

V.
»Käykäämme tähän sisälle», sanoi ukko Swart. »Isäntä on höyli mies.
Hän oli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan'
ravintolan.»
»Nimi miellyttää minua», sanoi Witt. »Täällä mahtaa olla sangen
hiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.»
»Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme
sisälle!»
Kun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.
»Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!» huusi
naisen ääni.
»En tule», huusi toinen ääni, »en vähääkään välitä, oletko vihainen vai
et.»
»Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!»
»Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään
sananvaltaa.»
»Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!»
Oli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät
suorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet
kuunnella melua, vaan avasivat oven »Hiljaiseen rauhaan.»
Siellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään jaloistaan
kiinni ja kiljui:
»Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on
herra talossa!»
Ja hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään;
hänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen
suupielissään.
»Minä!» parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä

takinliepeestä. »Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen rauhan'
isäntä, senkin vanha kili?»
Nyt meni ukko Swart väliin.
»Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona»,
sanoi hän Wittin puoleen kääntyen, »ehdottomasti haluaisi istua pöydän
alla, saisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.»
»Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi», sanoi Witt.
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot rauhoittuivat.
Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha 'Hiljaisessa
rauhassa'.
Räätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti
pyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos tällaista
vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä onnettomuus. Sillä
hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan' isäntä.
Hänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä,
joka rähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi
ja sanoi:
»Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen
toisemme.»
Ja saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.
»Isä», sanoi Frits, »Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä
iltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin
menisimme sitä katsomaan.»
»No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne.
Ja käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä olette
nähneet siellä.»
Nuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:
»Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä----»
»No, maistetaan vain», sanoi Witt.
Räätäli Flick kaatoi laseihin.
»Ei taitaisi olla liikaa», sanoi Swart, »jos tyhjentäisimme myöskin lasin
olutta.»
»Eipä suinkaan», sanoi Witt. »Ei se ole liikaa.»
Flick kaatoi kaksi lasia olutta.
»Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,» sanoi Witt.
»Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.»