Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 6

»Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!»
Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi
metsän.
»Niin», sanoi lukkari, »mitä minun taas pitikään sanoa;--hauskaa
sentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana
minä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut
otettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin
uljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia. Minä
ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita viiksiä, aivan
kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä.»
»Se on totta, se», sanoi Witt, »ja se on myös parasta.»
»Niin, kyllä täytyy myöntää», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »että
ylpeä oli lukkari.»
Ja Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.
»Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!»
»Niin», sanoi lukkari, »tulee aina olla niin suora ja kankea kuin seiväs,
ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä uljaalla
ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös olla
kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi
tanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies, minä
tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei ole,
mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne,
herra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te huudatte
niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi lasia väkevää
likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin, sanotte te
ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle suuri huvi ja
minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.' Saatte nähdä, että
hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksun, että te astutte
johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja siellä tulee joku porvari
luoksenne, sanoen: »Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra, te ehkä ette
ole tuttu täällä...?» Silloin te oikaisette vartalonne, pistätte molemmat
kädet housuntaskuihinne, asetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä

suoraan päin silmiä ja sanotte suurellisesti: »Mitä? Mitä te tarkoitatte?
Ja...»
»Ptruu! äsh! noh! Juhani!» huusi ukko Witt, »pysäytä vähän!»
»Mikä nyt?» kysyi Swart. »Miksi pitää hänen pysäyttää?»
»Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni», sanoi Witt. »Se
oli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.»
»Mutta mitä tämä nyt on?» sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi
tavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule
Strelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas», sanoi
hän Kallelle ja Fritsille, »ja lähtekää hakemaan sitä.»
Vankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja
lukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä
muutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät
herrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt
itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä
vaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä
ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.
»Katsokaas varsoja--ptruu!» huusi Swart ja Juhani kiljui: »Ptruu!
Ptruu!»--itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: »Ptruu! Ptruu!», mutta
siitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas
vankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät
kuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina.
Juhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen
jälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon, sillävälin
kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä ja katseli
kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi. Tammat
vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin
lukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi
lukkarikin huutaa: »Ptruu, so so, Liisa, noh!» Mutta pahaksi onneksi
putosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa
lukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: »Ptruu,
no, noh!»
Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.
»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te
olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta
ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh ... ptruu, ptruu!»--siinä
kaikki.

Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä--*pratsh*!--vankkurit
pahoin tärskähtivät--ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa,
joka juoksi tien poikki.
* * * * *
Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian
onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit
olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja
sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle
syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko
Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän
päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki.
Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun
matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli
leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän okaisiin.
Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui. Kalle ja
Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon pensastossa
ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti--ei juuri varsin
kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja kaikki oli
taas kuin olla piti--paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui liejussa.
»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli
tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen
huomannut, että kaikki oli kunnossa.
»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös
ongimme.»
Hän sitoi korista