Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 5

en
kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua
kertoa sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät
hyvästellessään poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän
itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.
»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen
ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista
paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta
tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin
vankkureihin.
Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani--jonka tuli ajaa vankkurit
takaisin kotiin--ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takaistuimella. Ja
koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei siinä enää ollut
sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua vankkurien perälle
matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.
»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki
järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten,
Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»
Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain
haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.

»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin
häkkiaidalta, »pyörä lähtee irti!»
»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»
Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi
vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta
näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen
silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle kädelle.
Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen kätensä viittasi
viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan
pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle
ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti
enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu
ylös taivasta kohti.
Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta
ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.
Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:
»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani
kotiin.»
»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»
»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat.
Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät,
vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse pitää
väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös antaa olla,
sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo, niin, siellä eivät
rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla puolella, vähän
oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin,
sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on
avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä tietää, missä rahat ovat.
No, ymmärrätkös nyt?»
»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.
»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä
heti löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille.

Hän tietää, missä se on.»
»Kyllä, isä», sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja
lensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.
»Se Kalle se on sentään reipas poika», sanoi lukkari. »Lyönpä vetoa,
että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti hän
osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.»
»Niin», sanoi Swart. »Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani
istua kököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee
osaamatta suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.--No, pöllöpää,
mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän
kertaa missä Belgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.»
»Se ei olekaan niin helppoa», sanoi lukkari, »eipä sitä voi häneltä
vaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä ei
osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan sen
neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi sattua,
että tulisitte suoraan Venäjälle.»
»Se olisi kamalaa», sanoi ukko Swart.
»Taikka Itävaltaan», jatkoi lukkari, »taikka Puolaan taikka kenties
Taka-Pommeriin.»
»Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?» kysyi Swart.
»Olipa sekin kysymys», sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen
johdosta. »Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä
yönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren
vedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän
minun täytyy lapsillekin opettaa.»
»Jaa, jaa, Swart», sanoi Witt. »Luulenpa, että lukkari on oikeassa.
Mutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan
laivallakin yli aavan veden?»
»Äh, aina sinä hourit siitä vedestä», sanoi Swart närkästyneenä. »Eilen
et mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain
se tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia
seikkoja tuntisi.»
»Niin», sanoi lukkari, »jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te
saisitte ajaa Brüggen ohitse.»
Nyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.
»No, Kalle», sanoi Witt, »onko sinulla rahat?--Sanoiko äiti muuten
mitään?»

»Ei hän mitään sanonut», vastasi Kalle.
»Näitkö sinä minun eukkoani?» kysyi Swart.
»Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat
kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte
Fritsin mukaanne.»