Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen | Page 6

oppi se on! Luuletko,
ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille maalliselle wiholliselle, joka
meidän kansaamme nyt joka haaralta uhkaa, jos emme woisi
pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden, jota me pidämme
oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet samalla tawoin kuin
minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni, ensimäinen wilaus sinun
silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.
"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut
ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan
kansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on
unhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet
sotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja
ylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli
ja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi
rakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla
jouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En
suinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun olisi
mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa. Mutta
elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä aikomukseni
on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua
lohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta
wuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja
kuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja
wuodatat kyyneleen minun haudalleni.
"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että Sawon
sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen
wähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he pelkääwät
jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja kuolettawat
sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet kokoontuneet, ja
huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona lähteä täältä
matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut talonpojan
waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta julkisena on
eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko kuin olemme,

pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä, meillä on
toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille. Kokouspaikaksi on
määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo edeltäpäin kirjoittanut
kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa parastansa, että puheleminen
sotaherrojen kanssa woisi tapahtua rauhallisesti. Minä olen suostunut
siinä olemaan tulkkina.
"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että
meidän päämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä
wastustamaton halu minussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä
ennen. Wai lieneekö se sentähden, että meidän aikomuksemme on
mennä Turkuun asti, jos emme saa mitään sowintoa toimeen
Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi kohdata siellä, on ehkä
joku salainen syy minun haluuni tawata sinua. Salojärweltä on waan
muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin pappilaan. Minä
toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada puristaa sinut rintaani.
Mutta se kaikki on Jumalan kädessä."

IV.
Luettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa
päiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni,
sitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin
mahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä
eläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli
mieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä
miehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli
wälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja
että kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut
häntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään
wälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman
päiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta
kodosta. Peloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään.
Kyyneleet oliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan
wiettonsa pitkinä talwisina öinä.
Annan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu
peittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet
musertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta,
missä hän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen

salaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei
tunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan
piti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti joka
päiwä taloudessaan.
Päiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut
kauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän
oli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän
oli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä
talwella pellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää
käsiwarren nojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta
alkoi pimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä,
oli jo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki
kulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli
wielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä
huomannut siinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku
rupesi lähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella
pikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja
silmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan
kohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin ennenkin.
--"Hän se ei woi olla," sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; "hänen
on mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on
kuolemaan tuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla.
Se on