Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen | Page 5

tapahtunut Puolassa, kuningas olisi
hirtättänyt jok'ainoan talonpojan ja antanut heidän tilansa uskollisille
sotamiehillensä."
--"Mutta sanopas minulle, miten se on mahdollista, että tuo Yrjö
Eeronpoika weijari aina pääsee sotamiesteni käsistä", kysyi Fleming
"Minä pelkään, että siinä on jotakin petosta."
--"Se on hywin yksinkertainen asia", wastasi Kola, kumartaen sywästi.
"Minä olen jo sen perillä. Teidän herruutenne on liian paljon luottanut
Iiwariin. Hänellä on Salojärwellä lanko, jolla on ihana tytär. Yrjö on
muutamia kuukausia sitten hänet nähnyt, ja he owat tulleet hywiksi
ystäwiksi. Iiwar on siitä saanut sukulaiseltansa tiedon ja ilmoittaa nyt
teidän herruutenne jokaisen ajatuksen tytölle, joka taas ne ilmoittaa
sulhaiselleen: Yrjölle."
--"Ja sinä tunnet sen etkä ole ennen ilmoittanut minulle sellaista petosta;
minä hirtätän sinut linnan portin kamanaan."
--"Minä pääsin sen jäljille wasta tänä yönä, teidän herruutenne.
Lukekaa nyt itse, jos ette usko. Minä tapasin Salojärweltä tulleet kirjeet

Iiwarin huoneesta."
Ja Kola weti tukun paperia poweltansa ja ojensi ne Flemingille. Tämä
katsahti niihin pikaisesti ja pisti ne powellensa.
--"Se on kauhistus", sanoi hän. "Minä en woi ymmärtää miten se on
mahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen
pitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen
petos! Se on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta,
Kola, sinä haet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö
weijarin olinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun
olewasi minun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä
tänne linnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä.--Nyt tulee
meidän paikalla lähteä matkaan."
Muuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan
ulos Hämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen
wieressään ajoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.

III.
Talwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597.
Hirmuinen tuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja
pienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon
rajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.
Yksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan
Salojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän
ei ommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat
kirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen toisensa
perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun wiimeinen waipui
hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi wärisewän hänen
silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään kuin
säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos, mutta
wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä jälleen
ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.
Owi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä mies
sisään.
Anna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet.
Wapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi, katsahti
pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten katsomaan
äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti koettawan jo

edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä toi, mutta
hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.
Wihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti, jota
kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana silmänräpäyksenä
hän jo oli yksinänsä.
Sinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.
Pikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.
Tultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen.
Nyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin
painawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan
hän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä
paikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas
kyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.
Yrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa
liikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa
koettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka
Pohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa
paikassa ollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten
keskellä, mutta onni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä
wälillä hänen rakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut
ajatella mitään, tehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka
warowaisuus kerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin
tällöin saanut tilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat
oliwat, waikka erillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa
wälttämättömiksi. Anna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen,
ja hänkin tunsi elämänsä olewan sidotun Yrjöön.
Se, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä
oli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä kirjoitti
Annalle:
"Kansan tila", kirjoitti hän, "on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut
hirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja
mikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää
kansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset
tapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin,
onko silloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää
kaikki wapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä
uskon ett'et sinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän

wapahtajamme meni ristin puuhun sentähden, että hänellä oli
jumalallinen woima kärsiä ja kuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi
oikeaksi. Me emme olisi nyt kristityitä, me olisimme raatelewien
himojemme orjia, pakanoita, jos hän ei olisi pyhän oppinsa tähden
mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä ihana