Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen | Page 7

ehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo."
Anna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui--ja
talon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä
lewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata jotakin
erinomaista tapahtuneen.
--"Elli," sanoi hän, "ken ajoi äsken pihaan?"
--"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin
talonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin
säikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua
wapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä
sanomaan kirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky
tempasi minut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä
olin niin pelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä
minun suuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen
korwaani----tohdinko minä sen teille kertoa?"

--"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!"
--"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä,
neitsyt."
--"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin."
--"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän
sanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä."
--"Ja sinä sanoit häntä rumaksi."
--"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen
silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena
yhteen ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen
wielä nytkin."
--"Ja hän tahtoi minua puhutella kahden kesken?"
--"Mutta teidän on mahdoton jäädä sellaisen kanssa kahden kesken; hän
peloittaisi teidät kuolijaksi."
--"Tiedätkö, Elli, missä äitini on?"
--"Se se onkin pahin asia, hän meni lukkariin ja wiipyy kaiketi siellä
koko illan."
--"Entäs isäni?"
--"Hän istui wielä äsken kammarissaan kirjoittamassa."
--"Kuuletko, Elli! Minä arwelen, ettei tuo tuntematon kuitenkaan woi
tehdä minulle mitään pahaa."
--"Hän woipi teidät kuristaa, hän woi musertaa teidät rautakourillaan;
luullakseni hänellä oli kotkan teräwät kynnet."
--"Sinä olet hywin lapsellinen, Elli! Kun hän kerran puhui suomea, niin
hän ei woi olla muu kuin meidän kansalaisiamme, yhtä hywin kuin
jokainen Salojärwen asukas, jos hän olisikin Pohjanmaalta tai Sawosta
tai muualta. Sanoithan, että hän tiesi minun nimeni!"
--"Hän woi olla noita; tietäjä--huh! minä en tohdi enää palata hänen
luoksensa."
--"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä wiattomia
ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet."
Tätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja
odotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.
Wähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän
laittausi myös jättämään kammarinsa.
Astuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen,
mikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti hänelle

siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli tehnyt
wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä
seuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut
hymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun
hän astui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.
--"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt," sanoi hän ystäwällisesti ja sulawalla
äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä, "minä pyydän
teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään teidän hiljaista
kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä, mitkä rauhattomat
ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on pakoittanut minut
tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin minua."
--"Minua?" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.
--"Minä luulen niin--elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo
enemmän kuin woitte arwata."
--"Minä en woi teitä ymmärtää," sanoi Anna, salaten huokauksen, joka
tunki ylös hänen rinnastansa.
--"Yrjö Eeronpoika on----"
Annan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä
waaleaksi.
--"Minä tahdoin sanoa, että Yrjö Eeronpoika on--minun ystäwäni",
sanoi wieras. "Me olemme kauan yhdessä johdattaneet
sitä--tunnettehan mitä kuninkaan sotawäki on näihin aikoihin tehnyt?
Miten se on ryöstänyt rauhallisia kotiamme----. Me olimme yhtenä
Ilmajoella, minä olen se kuuluisa----"
--"Jumalan nimessä, ken te olette?" huusi Anna, lewotonna katsoen
puhujan silmiin.
--"Te olette warmaankin kuulleet puhuttawan Ilkasta", jatkoi wieras,
"siitä raiwoisasta talonpojasta, joka on tohtinut ruweta taisteluun
kuninkaan sotawäkeä wastaan, joka ei ole peljännyt henkensä waaraa,
asettuessaan Flemingiä wastaan, miestä, jonka edessä kuninkaat ja
ruhtinaat wapisewat--sen petturin--maansa wihollisen, sen
ihmiswainoojan olen minä, teidän nöyrin palwelijanne, luwannut
masentaa, minä, kirottu ja jo kymmenen kertaa hirtetty, toiset
kymmenen kertaa mestattu ja kolmannet kymmenen kertaa kuolijaksi
ammuttu Ilkka."
--"Ilkka?" huusi Anna, waipuen istualleen tuolille ja hengittäen
raskaasti.

--"Jumalan tähden, elkää puhuko niin kowasti, neitsyt. Minä olen joka
paikassa kuin tulisilla hiilillä, minun päälläni riippuu jouhen nenässä
teräwä miekka, jonka yksi ainoa waromattomasti puhuttu sana woi
pudottaa ja saattaa halkaisemaan pääni."
--"Ja teidän asianne minulle?" kysyi Anna hiljemmin.
--"Oli se, etten tiennyt missä Yrjö Eeronpoika nyt oleksii. Minun on
tarwis tawata häntä, minun tulee yhdessä hänen kanssaan musertaa
Fleming petturin woima Sawossa. Minä tarwitsen nyt ja hän tarwitsee
minua, muutoin olemme molemmat hukassa. Klaus on kawala kuin
kettu, julma ja wäkewä kuin karhu; tietäkää, neitsyt, jokainen hetki on
kallis. Minun täytyy wielä tänä yönä puhutella Yrjöä. Warmaan te,
neitsyt Anna, te, josta Yrjö on puhunut minulle niin paljo hywää, myös
tiedätte, missä hän on tänä yönä, missä minä woin hänet tawata
huomen=aamuna?"
Annan sydän wapisi. Epäilys ja pelko oliwat