Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen | Page 4

hyppäsi jälleen ylös ja kiljasi:
--"Jumalan tähden, te olette hukassa. Kuulkaa! Nuijamiehet, koko
kappelin talonpojat keräytywät, te olette heti piiritetyt ... katsokaa ne
owat tuolla."
Näin sanoen Anna wiittasi kädellänsä joukkoa kohti, joka kirkon luota
tuli pappilaan päin. Se oli eräs hautajaisjoukko, joka oli kauemmin
wiipynyt kirkolla ja nyt palasi sieltä.
Mutta Annan wiekkaus auttoi kuitenkin. Sotilaat jättiwät heti puiston.
Yrjö oli pelastettu warmasta kuolemasta.
Mutta Annan teko toi onnettoman seurauksen. Sotilaat ryntäsiwät
onnettoman hautajaisjoukon päälle ja alkoiwat hakata sen keskeen.
Muutamat miehistä otettiin heti kiinni ja wietiin pappilaan tutkittawiksi.

Nämä waromattomasti saiwat ilmoittaneeksi kappelilaisten aikomuksen,
rynnätä sinne majoitettujen sotilaiden päälle, ja että ryntäyshetki jo oli
määrätty.
Tämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan
etsiminen oli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin,
joissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta
talonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena
joukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu
Salojärwen kirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen
kaatuiwat ja tähteet pakeniwat.
Mutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja
katosi ajaksi Sawonmaan perille.
Martti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen.
Hänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti
siitä nuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset.
Hän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö
Eeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä
perheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot
kätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: "isä, eikö se ole synti etsiä
kostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo.
Onko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?"
Martti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat
myös unhotetut.

II.
Oli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä
makuuhuoneessaan Turussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa
linnan salissa; molemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät
sotarukkaset riippuiwat nauhassa kummallakin wasemmassa
kalwosimessa. He istuiwat melkein wastakkain penkillä ja oliwat
kiiwaassa puheessa.
--"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan",
sanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.
--"Taas hänen herruutensa", wastasi toinen, irwistäen niin, että walkeat
hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja hänen
tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse
yhteen juoksewien kulmakarmojen alta.--"Meillä sinulle nauraisiwat

wanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken
puhellessamme sanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi
makaa yhdellä tawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan
yhden wertaiset, samoin kuin kuoltuansa."
"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena
sylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en sitä
tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne."
--"Hahaha", nauroi Kola.
--"Mutta minä en koskaan kumarrellut otsaani hänen jalkoihinsa,
niinkuin sinä, Kola, teet joka aamu", wastasi Iiwar.
--"Se on sentähden, että olet yhtä tuhma kuin muutkin kansalaisesi.
Iiwar, parempi on silmäin edessä olla nöyrä ja matelewa kuin käärme ja
saada selän takana seisoa suorana kuin ihminen, kuten itse 'hänen
herruutensa'. Waan te Suomalaiset olette kerran sellaiset. Odottakaa,
odottakaa wielä wähän. Klaus herra antaa minulle suuren omaisuuden,
minä neuwon sitten teille ihmisen tapoja. Minä koetan, tokko teidän
selkänne notkistuwat. Minun woimani ulottuu Turusta Tornioon saakka,
niin pian kuin Sigismund, suuri kuningas, sen tahtoo."
--"Tiedätkö Kola mitä Sigismund tekee ensi työksensä, kun hän tulee
tänne?"
--"Hän taittaa sinun niskasi, Iiwar, ja opettaa sen notkistumaan", sanoi
Kola.
--"Ei, hän hirtättää sinut ensi puuhun, niin pian kuin hän on tullut
tänne", sanoi Iiwar nauraen.
--"Sigismund, suuri kuningas, tänne?" wastasi Kola. "Hänellä on
parempia toimia, kuin tulla näiden talonpoikien joukkoon! Koko teidän
maassanne ei ole yhtään ihmistä, joka woisi kohdella häntä niinkuin
alamainen kuningastaan. Sigismund on suuren Puolan kuningas, ja
tämä maa on kuin yksi jalan ala erämaata, joka saastuttaa hänen pyhät
jalkansa. Tämän hän lahjoittaa halwimmalle palwelijallensa,
saappaansa puhdistajalle. Ja missä teillä on ne ruhtinaat, jotka woisiwat
kumartua hänen pyhiin jalkoihinsa? Wai sinunko herruutesi, joka
kiusaa kuninkaan sotawäkeä nälällä talonpoikien tuwissa, wai nuo
uppiniskaiset talonpojat, lammaslauma, joka juoksee metsissä
paimenetta?"
Kolan puhuessa awautui owi, ja eräs sotilas astui sisään. Molemmat
käskyläiset hypähtiwät ylös. Tulija weti poweltansa suuren kirjeen, ja

Kola ojensi kätensä sitä ottamaan.
--"Elä", sanoi sotilas. "Minä en woi antaa tätä muille kuin hänen
herruudellensa. Missä hän on? Ilmoittakaa minun tuloni!"
Iiwarin wietyä sana Flemingille, tämä tuli ja awasi kirjeen ja käski
saapuwille tulleen sihterinsä lukea sen. Sen sisällys oli seuraawa:
"Koko Sawonmaa on uudelleen raiwossa; yhdeksän tuhatta miestä
kuuluu olewan lähdössä nuijilla ja keihäillä warustettuina astumaan
Turkua kohti, jonka kapinamiehet uhkaawat ampua raunioiksi. Eräs
Yrjö Eeronpoika niminen wiettelijä Pohjanmaalta on yllyttänyt
talonpoikia huutamaan Kaarle herttuata kuninkaaksi tai pyytämään
Wenäläisiä awukseen ja ajamaan kuninkaan sotawäki maasta pois.
Koko isänmaa on waarassa."
Flemingin muoto synkistyi. Hän silmäili pikaisesti läsnäolewia. Iiwar
oli alakuloisen ja lewottoman näköinen waan Kolan kaswoille kuwausi
milt'ei pilkallinen ilo.
--"Sinä jäät tänne, Kola!" sanoi Fleming wähän mietittyään; "ja sinä
Iiwar käsket neljännen rakunajoukon olemaan walmiina, sekä warustat
hewoseni."
Iiwar meni.
--"Mitä sinä sanot tästä, Kola?"
--"Minä sanon, että jos tämä olisi