Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen | Page 3

wäkiwallalla saada
se loppuun----"
--"Paetkaa, paetkaa", sanoi Anna wawisten, ja hänen poskensa oliwat
taas rusettuneet. "Jokainen hetki tuo suuremman waaran teidän
hengellenne. Te ette warmaankaan tiedä, että----"
--"Että?"
--"Koko kappeli myös on raiwossa, ja Klaun sotawäki woi olla täällä
huomenna."
--"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?"
--"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut--ja tuo sotilain majatalo
ei siitä tiedä mitään--puolisataa nuijamiestä rynnistää sen tulewana
yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä tunnen ne
uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä."
--"Te tunnette sen, te, Anna?"
--"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa."
--"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma
wai onni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin
metsään, tulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota
olen etsinyt. Anna! enhän erhety--olethan jo kauan ollut minun!"
Annan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta
ennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle.
Yrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen
huulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi
pikaisesti:
--"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään
muuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun
neuwoani."
--"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa."
--"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin
ratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti--se raatelee kuin tuli, se on
saanut tietää meidän aikomuksemme--minun täytyy se ilmoittaa--
joutukaa, joutukaa!"
Anna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa
lennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen puutarhan
ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi suojella noita
kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.

--"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa", lausui Anna. "Waan
odottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka sisään
mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen."
Näin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja
molemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön
onteen puuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen
puun halkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt
kahden edellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka
haaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö kuiskasi
sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta, kunnes saisi
häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti huoneihin.
Kaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.
Martti oli kokonaan säikäyksissä.
--"Minä", sanoi hän, "olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä ajattelette?"
--"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille
on warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille."
--"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään
nuijamiestä."
--"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat."
--"Pakolainen teini?" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili
silmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän
katsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi
pelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.
Wanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan
omassa tunnossansa. "Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut
pakoon", arweli hän.
Siinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin
waloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.
--"Pahuus", sanoi hän, "ei woi koskaan peittyä niin, ettei se wiimein
tule ilmi. Yrjö Eeronpoika on piillyt minun talooni tai muualle, teidän
kiiwautenne ja hänen omat syntinsä tuowat hänet wiimein esiin. Sitä
wasten ottakaa kaikki, mitä minulla on, se on teidän wallassanne.
Käskekää awaamaan kellarini, tyhjentäkää se ja etsikää. Minä en woi
tehdä sitä parempaa."
Sotilaat kiiruhtiwat seuraamaan annettua wiittausta. Kellari oli pian
awattu ja sen sisällys etsitty. Mutta mahdotonta oli katsella siellä
olewia suuria astioita, maistamatta niiden sisusta.

Wanha moniwuotinen olut teki pian waikutuksensa. Sotilaat oliwat
tulleet hywin iloisiksi, ja etsiminen alkoi mennä päällisin puolin.
Annan muoto oli jälleen tullut iloiseksi. Martti herra waan näytti
synkistyneen. Hän näytti tunnossansa taas olewan riitainen. "Minulla
woi olla suurin seurakunta tarjona, jos woin sen karkulaan saada heidän
käsiinsä; mutta minusta tuntuu kuin säälisin tuota iloista nuorta miestä,
jonka muut ehkä owat wietelleet", ajatteli hän.
Anna katseli isänsä silmiin ja peljästyi. Mutta heti johtui hänelle
mieleen, ettei hänen isänsäkään woinut arwata Yrjön olopaikkaa; ja
silloin hänen kaswoillensa taas lewisi huolettomuuden tywen. Waan
tämä oli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään
sotilaiden menewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa,
peljäten woiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta
kauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat
oliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen.
--"Jokohan he oliwat mitä keksineet?" arweli hän. Hän ei wielä
ymmärtänyt sotilaiden aikomusta. Mutta pian hän sen ymmärsi, kun
sotilaat astuiwat muutamia askeleita raidasta ja wetiwät pistolit
wyöltänsä. Heidän oli aikomus ampua pilkkaan, jonka oliwat tehneet
waatteesen. Warma kuolema odotti Yrjöä, jos ei silmänräpäyksessä
saataisi apua. Anna tunsi sydämmensä jäätywän. Surkealla
parkahduksella hän syöksi ulos sotilaita kohti. Silmän räpäyksessä hän
oli iskenyt kätensä jo ojennettuun pistoliin. Se laukesi, ja Anna lankesi
sotamiehen jalkoihin.
Hämmästyneenä sotilas jäi seisomaan paikalleen, sill'aikaa kun toinen
jo oli ojentanut pistolinsa. Anna