Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 8

oikeaa on meistä.»
Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen
hän kääntynyt, näät samaan
tanhupiiriin
palasi hän, miss' ennen ollut oli.
Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu,
säteili silmänäni niinkuin hieno

rubini, joka auringossa säihkyy.
Näät ilo synnyttävi siellä hohteen
kuin hymy täällä, mutta helvetissä

käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä»,
ma lausuin, »sielu autuas, niin että

ei tahto mikään sua piillä saata.
Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat
ja yhteissointuun soi serafein
kanssa,
pukuna joill' on kolmet siipiparit,
sa et mun toivoani tyydyttäisi?
En vartois kysymystäs, jos sun nähdä

syvältä voisin niinkuin sinä minut.»
»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi
merestä siitä, joka seppeleenä

maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,
»välitse rantain riitaisten niin kauas
välähtelee, se että, ennen missä

loi horisontin, luo meridianin.
Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran
välillä, joka juoksuin lyhvin
leikkaa
Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.
Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut
Buggeall' on ja
kotikaupungillain,
min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]
Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa,
mi tunsi mun, ja niinkuin
taivas tämä
minuhun vaikutti, nyt siihen minä.
Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108]
Sikeuksen, Kreusan murheeks,
siksi
kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]
eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti
Demophoon, eikä myös
Herakles, koska
hän Iolea sydämessään kantoi.
Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on;
valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.
Havaitaan täällä taide, luomakuntaa
mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa

alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat,
sa kaikki täytettyinä täältä
veisit,
mun vielä täytyy etemmäksi mennä.
Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni
säteilee valkeudessa säihkyvässä

kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.
Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;
hän yhdyskuntahamme
kuuluu, hälle
tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.
Tää taivas, jossa maailmanne varjon
on päätepiste,[112] hänet otti
vastaan
Kristuksen voittotieltä muita ennen.
Johonkin taivahasen jätettävä
hän oli varmaan merkiks voiton, joka

käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.
Pyhässä maassa, joka paavin mieltä
niin vähän murhettavi nyt, hän
kerran
ens voittokunniata Josuan auttoi.
Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka
muit' ennen kääntyi selin
Luojahansa
ja jonka niin on kyynelöity kateus,
tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]
mi harhaan vienyt
lampaat on ja vohlat,
kun tehnyt suden on se paimenesta,
Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään
ja kirkko-isät, Dekretalioita

vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.
Sit' etsii paavi ynnä kardinalit;
ei aatos heillä Nazzaretiin jouda,

miss' siivet suihki kerran Gabrielin.
Mut Vatikani ja muut paikat Rooman
pyhäiset, haudoiks urhojoukon
tulleet,
mi tietä Pietarin on taivaltanut,
pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]
Kymmenes laulu

Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
mi ijäisesti molemmista virtaa,

tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,
sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,
niin järjesti, ett' ilman nautintoa

ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.
Lukija, nosta siis mun kanssain katsees
tarhoihin Taivaan, sinnepäin
se suuntaa,
yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]
Tuost' ala ihastella taidetyötä
sen Mestarin, min sydän lempii sitä,

niin ettei koskaan siitä silmä käänny.
Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]
mi kantaa planeetteja,
tyydyttääkseen
maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.
Ja ellei kiertyvä ois niiden rata,
ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa

ja kuollut melkein joka mahti mainen.
Ja jos se oikeasta poikkeis paljon
tai vähän, etelän ja pohjan ääriin

maailman järjestys jo järkähtäisi.
Lukija, lautsallesi jääös siksi
ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,
jos
tahtos iloon on, ei uupumukseen.
Oon pöytäs kattanut; siis ota etees!
Näät kaiken huoleni nyt aine
vaatii,
mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.
Aurinko, luonnon suurin palvelija,
mi Taivaan voimalla maailman
leimaa
ja valollansa ajan meille mittaa,
kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,
se kehät kiersi, joiden kautta
aina
Italiaan se nopeammin näkyy.[120]
Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme
havainnut enempää kuin
ihmislapsi
ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi
hyvästä parempaan niin tuokiossa,
ett'
aika hänen tekojaan ei laske.
Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne
astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!
Neroni, taiteen, taituruuden käytän
kuvaamatonta kuvaellakseni;
sit'
uskoa ja halata vain voidaan.
Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
kuvitusvoimamme, ei ihme, koska

ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.
Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]
tuon korkean, mi ravitsee sen,
näyttäin,
hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.
Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää
sa enkelien, jonka armo tätä
sun
nostanut on aistein havaitsemaan!»
Niin altis milloinkaan ei ihmissydän
lie ollut hartauteen ja Luojan
puoleen
kaikella sielullaan ja mielellänsä
kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;
ja kaikki rakkautein niin
Häneen kääntyi,
Beatricen että unho peitti multa.
Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,
niin että silmillänsä nauravilla

sekoitti sielun yhteyden hän multa.
Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,
keräytyi meidän ympär'
kiehkuraksi,
kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.
Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää
kupeensa, kun niin täys
on ilma usmaa,
se että kiinni pitää uumen-soljen.
Hovissa Taivaan, josta maahan palaan,
iloja on niin kallisarvoisia,

kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;
ken siivity ei sinne lentääksensä,

mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!
Kun kolmasti meit' oli kiertänehet
palavat Auringot nää lauluin,
tanhuin,
kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,
neidoilta näyttivät ne, joilta vielä
ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo

sävelten uutten alkamista vaiti.[124]
Sisältä erään soi nyt: »Koska säde
se säde, josta tosi rakkaus syttyy

ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,
sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
ett' tuo se portaita sun näitä, alas

joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]
Ken maljastansa suita viinin kieltäis
janoosi, enempi ei vapaudessa

se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.
[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat
sen seppeleen, mi silmin
lempii Naista
kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.
Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,
Dominikus jot' ohjaa tiellä
sillä,
mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.
Tää lähin oikealla