Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 9

mulle veli
ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä
taas
itse Tomas oon Aquinolainen.
Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan,
sanaini mukaan siirtyköön sun
silmäs
tät' autuasta piiriämme pitkin.
Säteissä noissa Gratianus hymyy,
mi valtaa maallista ja hengellistä

niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.
Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune,
se Pietar' oli, joka lesken
lailla
Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo,
mi moista rakkautta uhoo, että

maailma kaikki siitä kuulla halaa.
Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä
niin viisaus pantiin, että totuus totta

jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.
Sen soihdun loimon liki tässä näet,
mi lihaan liitettynä ilmi enin
on
tuonut enkelien työt ja luonteet.
Valossa tuossa pienemmässä hymyy
se puolustaja kristillisten aikain,

min oppi paljon Augustinust' auttoi.
Valosta valoon jos nyt sielus silmän
kohotat mukaan ylistyksieni,
jo
kahdeksannesta sa kuulla tahdot.
Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii
Se pyhä sielu, joka valaisevi

maailman viekkaan tosi kuulijalleen.
Se ruumis, josta hänet karkoitettiin,
Cieldauross' on, ja alta tuskan
ynnä
maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.
Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu
tääll' Isidorus, Beda ja se
Rikhard,
mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.
Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo
on hengen, joka aatteiss'
ankarissa
tulevan myöhään kuolemankin katsoi.
Se valo ijäinen on Sigier'n, joka
kouluissa luennoiden Olkikadun[127]

totuudet karsaat syllogismein sinkos.»
Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin,
kun Luojan morsian käy
tervehtimään
ylkäänsä, että tämä häntä lempis,
ja kellon osat toinen toistaan ajaa,
niin että 'ping-pang' suloisesti soipi

sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän
nyt liikkumahan, liittäin
äänen ääneen
niin moni-sointuisesti, että moista
vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.
Yhdestoista laulu
Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon
kuink' ovat puutteelliset
päätelmänne,
jotk' alas lyövät siipienne lennon!
Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyi, kolmas papinpaikkaa
haki,
pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.
Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,
tuo uupui orjuudessa lihanhimon

ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.
Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,
Beatricen kanssa taivahille
nousten
niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.
Palannut taas kun joka varjo[128] oli
pisteesen kehän äskeiseen, taas
hiljaa
kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.
Ja liekin sisältä, mi ensin mulle
puhunut oli, valkeudessaan kasvain

minulle loihe muudan lausumahan:
»Ijäisen ollen valon kirkastama,
ma siihen katson, siitä löydän aattees

ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.
Epäilet, tahdot, että sanoin selvin,
avoimin selittäisin haasteloni,

niin että ois se ymmärrykses mukaan,
kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'
ja taas:[130] 'ei
toinen siihen noussut tietoon';
mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.
Kaitselmus, joka hallitsee maailman
syvällä neuvollaan, min pohjaan
koskaan
ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks
sen morsion, min ylkä huutain
kovaa
itsensä vihki hälle verin pyhin,
hän että astuis armastansa kohden,
ois turvassa ja oma yljän yksin,

sivulla urhon kahden uskollisen.
Yks heistä hehkui tulta serafien,
taas toinen viisautensa vuoks maan
päällä
kerubein kirkkautta kauas paistoi.
Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä
vain kiittänenkin, kahta kiitän
silloin,
näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.
Välillä on Tupinon ynnä joen,
mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,

maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta
Perugia, kautta Porta Solen, kylmän
ja kuuman saa, ja suree taempana

Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]
Rinteellä tällä, missä on se loivin
Aurinko[133] kerran syntyi
maailmalle
kuin usein luona Gangeksen se nousee.
Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön
Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin

se sano, sanoo vasta oikein: Itä.
Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,
kun alkoi maan jo tuta
antaa voiman
hänelle suodun suurta lohdutusta.
Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa
isänsä vuoksi naisen,[135]
jolle ovet
kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.
Ja eessä hengellisen virkakunnan
ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten

mi aina rakkaammaksi hälle kävi.
Ens miehestänsä leskenä hän yli
ykstoista sataa vuotta hyljittynä
ol'
odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet
löys kauhistaja maailman
Amyklaan[136]
majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.
Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen
hän oli Kristukselle ristinpuulla,

sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.
Mut etten liian hämärästi haastais,
tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi

rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.
Se riemu, rauha, joka heistä paistoi,
herätti kummastusta rakkautta

ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,
niin että avojaloin arvon Bernhard[137]
lepohon tuohon juoksi,
juostessaankin
viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.
Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!
Egidius,[138] Sylvester samoin
seuras
myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.
Läks sitten tämä mestari ja isä
naisensa kanssa ynnä perhekunnan,

joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;
pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,

ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.
Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,

näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.
Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi
Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,
niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä

taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.
Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä
Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei
aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.
Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus

haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]
Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan
Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,
hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,

kehottain heitä lempeen uskolliseen.
Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,

ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.
Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen

merellä aavall' ohjailemaan oikein!
Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,

hän hyvän kantaa lastin laivassansa.
Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei
toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.
Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne
utareiltaan kotihinsa palaa.
On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on
he;
kaavuiksi heille vähä vaate