Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 6

kanssa liittyi karkelohon
ja kipinöitä nopsemmin he
multa
äkisti peittyi välimatkan taakse.
Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan,
tuon virkan kuulla valtiattareni,

mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.»

Mut kunnioitus, joka täyttää minut,
kun kuulen vain ma äänet B_ ja
_ice[77]
pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.
Mua moisna sietää voinut ei Beatrice,
vaan lausui, hymyn säteillen,
mi tehdä
tulessa miekkoiseks ois miehen voinut:
»Mikäli erehtyä en ma saata,
sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla
voi
kosto oikeakin oikeudella.
Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78]
ja sinä kuuntele, näät
sanat nämä
ijäisen opin sulle lahjaks antaa.
Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä
inehmo, jok' ei siinnyt,[79]
voinut sietää,
siks itse heimoineen hän kirottihin.
Ja ihmisheimo heikko harhassansa
näin virui monta vuosisataa,
kunnes
Jumalan Sana alas astui sinne,
hän missä luonnon, joka Luojastansa
eronnut oli, henkilöönsä liitti

teolla pelkäll' ikirakkautensa.
Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon!
Luojaansa yhtyneenä luonto oli

kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.
Mut paratiisista vuoks syynsä oman
se karkoitettiin, koska kääntyi
tieltä
totuuden ynnä totuus-elämästä.
Otettu jos on luonnon mukaan mitta
tuon rangaistuksen ristinpuulla,
koskaan
niin oikea ei mikään olla voinut.
Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään
suhteessa henkilöön, sen
kärsineesen,
jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.
Yks työ siis tuotti eri tuloksia;
kun mieleen Jumalan ja Judan oli
tuo
kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.

Nyt sulle outoa ei olle enää,
kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin

sittemmin kosti koston oikeankin.
Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt
on aatos aatokselta solmuun,
josta
se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.
Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen;
mut miks tään tavan
lunastuksellemme
valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'
Tää päätös, veli, lepää haudattuna
jokaisen silmiltä, min äly ole

tulessa rakkauden ei kasvatettu.
Todella, koska tuohon kohtaan monen
käy katse, vaikka sen vain
harvat huomaa,
ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]
Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus
on vierasta, niin hehkussansa
palaa,
ett' ikikaunis siitä siroittuvi.
Välittömästi mikä siitä virtaa,
loputon on, näät sen ei laatu muutu,

kun itse on se laadun leiman lyönyt.
Välittömästi mikä siitä virtaa,
vapaata on, kun siihen vaikuttaneet
ei
ole eikä voineet seikat uudet.
Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin;
näät pyhä hehku tuo, mi kaikki
kultaa,
parhaiten palaa samankaltaisessa.
Näill' etuoikeuksilla varustettu
ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu,

sen pakko langeta on korkeudestaan.
Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee
sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys,

valosta tään kun vähän vain se seestyy.
Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei
se täytä onttoutta, min synti teki,

vanhurskain rangaistuksin harhateistään.

Luontonne koska siemenessään rikkoi,
näist' erotettiin
etuoikeuksistaan
kuin Paratiisista se karkoitettiin.
Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa
kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen

nyt järkes jännität, ma mitä puhun:
Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja
vain armostaan; tie toinen, että
itse
inehmo korvannut ois hulluutensa.
Nyt katsees syökse ikisyvyytehen
Jumalan päätösten, mun puhettani,

mikäli taidat, tarkoin seuratakses.
Inehmo rajoitettu voinut syytä
ei sovittaa, kun langeta niin alas
ei
voinut nöyränä ja kuuliaisna
kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa;
ja siitä johtui, ettei itsekauttaan

inehmo voinut sovitusta antaa.
Siks täytyi Luojan polkuansa omaa--
yht' taikka kahta taikka
kumpaistakin--
inehmo auttaa eloon entisehen.
Mut koska teko tekijän niin paljon
jalompi on, mit' enemmän se
kuvaa
hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,
siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä
suvaitsi hyvyydessään tietä
kahta,
te että kohoisitte korkeuteenne.
Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön
niin suurta, juhlallista kenellekään

tapahdu eikä ole tapahtunut.
Näät Luoja auliimp' oli antaessaan
itsensä, että ihminen vois nousta,

kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.
Muut tavat kaikki oikeutta täyttää
ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä

Jumalan poika lihaks tullut oisi.

Toiveesi kaikki että tyydyttäisin,
palajan selittämään kohdan erään,

nää seikat että näkisit kuin minä.
Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen
ja veen ja maankin, kaikin
yhtymineen,
häviävän ja kestävän vain hetken.
Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.'
Siis jos on totta, mitä sulle
sanoin,
tuholta niiden turvass' olla pitäis.
Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas,
miss' olet nyt, vain voidaan
luomiks virkkaa
olennon täydellisen niinkuin ovat.
Mut nimittämäs alkuaineet ynnä
muu kaikki myös, mi niistä
muodostuvi,
vain luodun voiman ovat voitteloita.
Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää,
ne kaikk' on luodut, niiden aine
luotu
kuin myöskin voima, niitä muodostava.
Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon
saa ainesvoimasta, min sille säteet

ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.
Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein
inehmon sielun, rakkaudella
täyttäin
sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.
Voit siitä päättää ylösnousemuksen
myös laadun vielä, jos sa mielees
johdat,
mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]
kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»
Kahdeksas laulu
Maailma kerran luuli pimeydessään,
kehässä kolmannessa että
Kypris[83]
tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.
Näin entiserheessänsä muinaiskansat
ei yksin häntä kunnioittanehet

rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen
ol' äiti hänen, toinen poika,
jonka
ties taru Didon helmass' istunehen.
Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen
tähdelle, joka silmin hyväilevi

Auringon niskaa taikka kulmaluita.
En huomannut ma sinne nousemista;
mut siellä-olon oivalsin ma,
koska
näin kaunistuneen valtiattareni.
Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy
ja niinkuin äänen äänten kesken
kuulee,
jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,
valossa tässä niin myös toiset valot
nopeemmin taikka
verkkaisemmin kiersi,
mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.
Pilvestä kylmästä ei tuuli tule,
näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei

se tuntuis hitaalta ja hillityltä
hänelle, ken nää jumal-liekit näki
tulevan kohti laaten karkelostaan,

seraafein alkamasta seesteisimpäin.
Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui,
soi Hosianna niin, ett' aina olen

ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.
Heist' eräs sitten vastahamme riensi
ja yksin alkoi: »Kaikki oomme
alttiit
sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.
Kierrämme samoin piirein, samoin kehin,
janoten samaa kuin ne
vallat ylhät,
sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]
_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_;
niin