Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 5

lisää tietämähän mielenkaipuu!
Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho
minulla oli tila tietää noiden,
jotk' oli
eteheni ilmestyneet.
»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu
ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä

jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!

Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa,
me hehkumme; ja siks, jos meiltä
halaat
sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»
Näin mulle puhui muuan henki hurskas,
ja näin Beatrice: »Haasta,
haasta heille
vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»
»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas
omassa, jota heijastaa sun
silmäs,
kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.
Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,
en myös, miks asut tässä
taivahassa,
min kuolevilta säteet toiset verhoo.»
Valolle virkoin näin, mi ensin mulle
puhunut oli, ja se tuosta tuli

viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.
Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi
valoonsa liikaan, koska usmat
sankat
ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;
näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi
minulta vuoksi ilon suurentuneen,

ja näin hän verhouneena vastas mulle
sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.
Kuudes laulu
»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää
radalta käänsi
kantataaton, joka
Lavinian otti, vuosisataa kaksi
ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa
sopessa Europan[52] ja kukkuloita

lähellä, joilta ensin lähti lentoon.
Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla,
kädestä käteen mennen, maailmata;

näin vaihtui valta, joutui käteen minun.
Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53]
mi vuoks ens Rakkauden, jonka
tunnen,
laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,
ma yhteen luontoon
Kristuksessa uskoin,
en enempään, ja tyydyin uskohoni.
Mut Agapetus siunattu, mi silloin
ol' ylipaimen, sanoillansa minut

sai ohjatuksi oppiin oikeahan.
Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen
oppinsa laadun, kuin sa
nähnet toisen
todeksi, vääräks toisen vastakohdan.
Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,
suvaitsi antaa mulle Luojan
armo
työn suuren aatteen, siihen antauduin ma
ja jätin aseet Belisariukselle,[54]
jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,

se että mulle oli merkki levon.
Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy;
mut laatu vastauksen pakottavi

jotakin lisäämään mun vielä siihen,
ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]
ne, jotka nousee keisar-kotkaa
vastaan
sen anastain tai sitä uhmaellen.
Näe, mikä voima kunnioitettavaks
sen tehnyt on!» Hän tuokiosta
alkoi,
kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]
»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa
se sitten kolme, sikskuin
taistelohon
sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.
Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten
Lucretian tuskaan saakka, kuinka
voitti
se lähi kansat kuninkaiden aikaan.
Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman
jaloimmat, koska ryntäs
Brennus,[58] Pyrrhus
ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.
Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka
ja Deciukset, Fabiukset[59]
maineen
sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,
nuo, jotka Hannibalin johdoll'
yli
menivät alppein, mistä Pon on juoksu.
Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius
voittonsa voittivat, ja tuimaks
tuli
se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.
Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi
lepoonsa lempeään maailman
kaiken,
sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.
Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki
ja Var, Isère ja Saône ja Seine
ja laakso
jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]
Ravennan jätti, Rubiconin yli
se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,

sit' ettei seurata voi kieli, kynä.
Espanjaan viskas legionat, sitten
Durazzoon, iskun niiltä sai
Farsalus,[64]
min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.
Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki,
jost' oli noussut, Hektorin
myös haudan,
ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.
Taas salamana Juban[66] päähän iski,
päin kääntyi länsimaailmaanne,
josta
Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.
Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,
sit' Tuonelassa Brutus,
Cassius ulvoo
ja murehtii Modena ja Perugia.
Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma,
mi kotkaa paeten sai käärmeheltä

niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]
Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka
tuon johdolla ja maailmaan loi
rauhan,
niin että Janus-templi suljettihin.
Mut kaikki edelliset työt sen, joista
nyt puhun, ynnä myöhäisemmät,
piiriss'
elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,
mit' teki sillä kolmas Caesar,[69]
silmin
jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.
Jumalan oikeus, joka haltioi mun,
näät hälle myönsi, käteen sen, min
sanoin,
suuruuden olla kosto Taivaan vihan.
Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:
Tituksen kanssa sitten
kostamahan
se riensi verisyytä synnin vanhan.
Ja koska Longobardin hammas[70] puri
taas Pyhää Kirkkoa, sen
siipein alla
apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.
Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen,
joit' yllä syytin, ynnä
syntiensä,
jotk' ovat turmionne kaiken lähde.
Yks yhteismerkin puolueesen sitoo,
sen sijaan toinen keltaliljat
keksii:[71]
on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.
Muun merkin alla ghibellinit tehkööt
temppunsa; sillä pahoin seuraa
kotkaa,
ken sen ja oikeuden erottavi.
Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä
lyö maahan, mutta peljätköön
sen kynttä,
mi leijonat jo suuremmatkin nylki.
Jo usein itki isän syytä pojat,
älköönkä luulko, että vaakunaansa

Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!
Tään pienen tähden[73] kaunehena henget
on hyvät, jotka niin on
toiminehet,
heit' että kunnia ja maine seuraa.
Ja kun näin harhautuen sinne lentää
halumme, luonnollista on, ett'
toden
rakkauden säteet hitaammasti nousee.
Mut juuri palkan ynnä ansiomme
vertailu onpi ilostamme osa,
kun
ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet
niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan

mihinkään kääntymähän enää koskaan.
Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy,
niin eri asteet elämässä täällä

luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.
Sisällä päärlyn tämän päilyväisen
palavi valo Romeon,[74] min
suuret
ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.
Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli,
nyt siitä nauti; näät se väärään
kulkee,
ken toisen onnen turmionaan pitää.
Tytärtä neljä kuningattariksi
Raimondo Berlinghieri naitti, tämän

sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.
Sai hänet pyytämähän sanat kateet
tiliä sitten tuolta vanhurskaalta,

mi kymmenestä kaksitoista antoi.
Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä
palalta pala kerjäämään hän;
miehen
tuon mielen maailma jos tuntis, sitä
enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»
Seitsemäs laulu
_Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth,
mi valkeudellas valtakunnissasi

ylitse loistat tulten onnellisten!_[75]
Näin syventyen sävelmäänsä alkoi
olento tuo nyt laulaa, kahden
valon[76]
kauniisti hänen päätään kaarrellessa.
Hän muiden