Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 4

niin teki nämä,

palata jotka luostariin ois voineet.

Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut
kuin halsterill' Laurentius
Pyhän[36] oli
tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,
ajanut ois se, heti kuin he pääsi,
palaamaan elontielleen entiselle;

mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.
Sanojen näiden kautta, jos ne olet
tajunnut oikein, murtuu mielipide,

mi muuten vaivannut sua usein oisi.
Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee
niin eessä silmäis, ettet pääse
siitä
omilla voimillas, vaan ennen väsyt.
Totuuden tuon ma painanut oon mielees,
voi ettei valehdella sielu
täällä,
ain liki ollen totta ensimmäistä.
Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle
Constanzan huntuaan ain
rakastaneen;
sopivan näytä ei se sanoihini.
Jo usein, veli, sattunut on, että
on vaaran välttämiseks tehty vastoin

mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.
Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,
emonsa oman murhas:
täyttääksensä
tunteita lapsen tunnottomaks tuli.
Täss' on sun huomattava, että tahtoon
sekoittuu väkivalta, jonka
vuoksi
rikosta moist' ei voida anteeks antaa.
Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,
se siihen suostuu sikäli
kuin pelkää,
jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.
Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,
vapaata tahtoa hän tarkoittavi,

ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»
Näin kuului laineläikkä äänen pyhän,
mi lähti lähtehestä kaiken toden,

jokaisen toiveheni tyydytellen.

»Oi ensi yljän armas, jumalainen»,
ma virkoin, »sa, min sanat sielun
täyttää
niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!
Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,
ne että korvata vois suosionne;

mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.
Tajuan hyvin, ettei hengen jano
asetu, ellei sitä neuvo Totuus,
jonk'
ulkopuoll' ei ole totta mitään.
Kuin peto luolassaan se siinä lepää
sen löydettyään; ja se voi sen
löytää,
ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.
Totuuden juurella kuin vesa versoo
siks epäily, ja luonto meitä ajaa

korkeuteen kukkulalta kukkulalle.
Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän
mun teiltä, Donna, kunnioittavasti

totuutta toista, jok' on mulle himmee.
Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla
hyvillä, jotka vaa'assanne painais,

lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»
Beatrice katsoi minuun silmin, joista
niin jumalaiset lemmenliekit
hohti,
mult' että voima voipui, pois ma käännyin,
loin maahan silmät tajutonna melkein.
Viides laulu
»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi
nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä,
tuot' ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto[41] aikaan saa, mi
oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.
Nään hengessäs jo heijastuksen tästä
valosta ijäisestä, jonka näkö,

vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.

Ja muu jos rakkautenne viettelevi,
se vain on tuike valon tuon, mi
väärin
tajuttunakin läpi loistaa siitä.
Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko
teolla muulla korvata, niin että

vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»
Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin
se, jok' ei puhettansa
paloittele;
hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]
»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja
soi auliudessaan, joka
hyvyytensä
mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,
ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat
sen kaikki järjelliset luodut,
heille
vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.
Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,
lupauksen arvo kallis, jos sen
laatu
niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.
Liitossa ihmisen ja Luojan aarre
tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,

se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.
Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais?
Jos luulet hyvin käyttäväs,
mink' annoit,
hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.
Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto;
mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks
antaa,
sanaani vastaan sotivan mi näyttää,
sun viel' on hetki pöydäss' istuttava;
näät ruoka ankara, min saanut
olet,
apua vielä sulaaksensa vaatii.
Aukaise sielus siis mun puheelleni
ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä

tajuta vain, myös täytyy panna talteen.
Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:
se ensin, mikä uhrataan,
ja toinen
on itse lupaus, joka annetahan.

Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin
se täytetään, ja siitä
täsmällisen
edellä saanut jo sa tiedon lienet.
Siks juutalaisille ol' uhrin käsky
niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin

toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.
Näät toinen seikka: esine tään uhrin
voi moinen olla, ettei synti
mikään
tapahdu, jos se muuksi muutetahan.
Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa
harteinsa vaihtako, jos
kääntynehet
ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]
Ja houkaks usko joka muutos, missä
suhtaudu korvaus ei
korvattavaan
ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!
Siks mikä arvollaan niin paljon painaa,
se että vaa'at kaikki
vaaputtavi,
ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.
Inehmot, pitäkää siis lupauksenne
ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat
niihin
kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!
Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'
kuin tehdä pahempaa sen pitäin;
päämies
helleenien[46] myös yhtä houkka oli,
kun itki kauneuttaan Iphigeneia
ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,

jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.
Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat
ja älkää niinkuin höyhen
tuulen tullen;
ei joka vesi teitä pestä saata.
On teillä uus ja vanha Testamentti
ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:

se riittäköhön pelastukseksenne.
Jos himo häijy teille toista huutaa,
te olkaa ihmisiä, älkää karjaa,
ett'
teille nauraisi ei juutalainen![47]

Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon
mi jättää, huvikseen käy
leikkiin lietoon,
itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»
Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;
hän sitten kääntyi ikävöiden
sinne,
maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.
Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen
mun hengen-himoni myös
hiljensivät,
vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.
Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu
jo ennen kuin on jänne päässyt
lepoon,
me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.
Niin iloisena valtiattareni
tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,

ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.
Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,
ma kuink' en silloin, jonka
luonto tehnyt
on joka suhtehessa muuttuvaksi!
Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos
heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;
niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän
päin meitä nyt, ja jokaisesta
kuului:
»Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]
Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi,
iloa kuultavan ne näkyi kukin

hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.
Lukija, aattele, jos alku tämä
ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen
ois