Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 3

kiihkon:
»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen
suloutta ijäis-elon suuren
hohteen,
jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!
Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle
nimesi ynnä autuutenne laadun.»

Hän heti vastas silmin hymyilevin:
»Tahdolle oikealle rakkautemme
on ovi auki kuin on rakkauden, mi

itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.
Maan päällä nunna olin; ja jos mieles
mua tarkkaan muistelee, en
oudoks sulle
jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.
Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20]
on mulla, seurass' autuaiden
muiden,
nyt autuus taivahassa hitaimmassa.
Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen
vain Pyhän Hengen riemu,
alistuvat
ilolla hänen järjestyksehensä.
Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu
se meille on, kun osaks
laiminlöimme
lupauksemme tai kokonansa joskus.»
Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa
ihmeellisillä kasvoillanne, joka

kuvanne kuolevaiset himmentävi.
Siks vitkaan vasta mulle muisto palas;
mut nyt mua auttaa, mitä
virkoit, siksi
helpompi mieleen palauttaa on kuvas.
Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,
kai kaihoatte paikkaa korkeampaa,

enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»
Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]
hän sitten vastasi niin
iloisena
kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:

»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi
rakkauden voima, joka pyytää sallii

vain omaamme, ei ikävöidä muuta.
Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet
sotisi vastaan Hänen
tahtoansa,
mi täällä määrännyt on meille sijan.
Tapahdu moist' ei taivahissa näissä;
elämä rakkaudessa välttämätön

on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.
On olennaista tälle autuudelle
Jumalan tahtoon liittyä niin liki,
ett'
yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.
Asujat asteettaiset valtakunnan
tään oomme, ja se kaikille on mieleen,

myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.
Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki
liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»
Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla
taivaassa paratiisi, vaikka samoin

ylimmän hyvän armo siell' ei sada.
Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää
ja toiseen viel' on himo ihmisellä

ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;
niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein
tuon kankaan tullakseni
tuntemahan,
joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]
»Elämä pyhä, ansiot myös suuret»,
hän lausui, »nostanehet naisen[23]
ovat,
min mukaan päällä maan on huntu, puku,
ett' yljän luona, joka ottaa valat,
jotk' antaa rakkaus hänen
mieliksensä,
ois kuoloon saakka valvonta ja uni.
Ma häntä seurataksein maailmasta
jo nuorna luovuin, otin hunnun
pyhän,
sitouduin hänen sisarkuntahansa.

Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]
mun ryösti luostarista
lempeästä;
eloni muuttunehen Luoja tuntee.
Ja hohde toinen tää, min oikealla
minusta näät ja joka säteilevi

valolla kaikella tään taivas-piirin,
voi saman virkkaa itsestään kuin minä:
hän oli nunna, hänen päästään
samoin
pyhäisen hunnun varjo temmattihin.
Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin
näin vasten tahtoaan ja tapaa
hyvää,
sydämen hunnun säilytti hän iki.
Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen,
mi Suevian toisen
myrskytuulen kanssa
kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»
Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,
Maria_, haihtui laulaen kuin
raskas
katoopi kappale veenpinnan alle.
Niin kauas seuras häntä katseheni
kuin saattoi; vaan kun hänt' en
nähnyt enää,
ylimmän kaihoni taas neittä etsin
ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;
mut salamat hän sinkos
silmähäni,
niin ettei ensin sietää voinut näkö;
siks viivähdin ma kysymyksineni.
Neljäs laulu
Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan
ja läheisen, mies vapaa ennen
nälkään
nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.
Välillä suden kahden ahnaan lammas
näin seisois, pelkäis yhtä paljon
niitä;
näin koira keskellä myös kahden kauriin.
Siks moiti en, en kiitä itseäni,
jos vaikenin, kun oli pakko, kahden

epäilyn yhtä paljon raastamana.

Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat
toiveeni, kysymyksein
lämpimämmin
kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.
Beatrice teki niinkuin Daniel, koska
Nebukadnezarin hän viihti vihan,

mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]
Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi
sua viskoo niin, ett' oma
huoles sitoo
itsensä eikä ilmi päästä tahdo.
Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,
syyn minkä vuoksi väkivalta
muiden
mun ansioini mitan pienentävi?
Se viel' on sulle epäilyksen aihe,
kun sielu näyttää tähtiin palajavan

niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.
Nää kysymykset yhtä paljon painaa
sun tahtoas, ja siksi käsittelen

sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.
Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy,
ei Moses, Samuel, Johannes
(kumman
kahdesta ottanet), ei myös Maria
taivaassa toisess' istu istuimillaan
kuin nämä henget, jotka näit sa
juuri,
eik' ole rajoitettu aika heidän.
He kaikki kaunistavat ensi kehää,
mut eri autuus heillä on sen
mukaan
kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.
Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen
sen autuus-asteen, jok' on
muista alin,[30]
ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.
Näin onhan puhuttava järjellenne,
kun aistimuksista se yksin oppii,

min sitten nostaa arvoon aattehien.
Siks Raamattukin tasollenne teidän
alentuu, kun se Jumalalle kädet

ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]

Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille
Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä

sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]
Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä
sen kanssa yhtä ei, mit' täällä
näet,
kun sanan mukaan uskonee hän seikat.
Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa,
ja uskoo, että irtautui se siitä,

kun luonto antoi sille ihmismuodon.
Kentiesi oppinsa on toinen sentään
kuin sanat sanovat, kentiesi siinä

on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]
Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,
hän jakaa tahtoo kunniaa tai
herjaa,
ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.
Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran
harhautti maailman, ett' tähdet
saada
nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.
Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,
vähemmän myrkyllinen on; sen
pahuus
minusta voi ei sua etäännyttää.
Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää
useinkin silmään kuolevaisten,
uskon
todistus on se eikä harha-uskon.
Mut koska ymmärryksenne voi tähän
totuuteen täysin tunkea, ma
tahdon
sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.
Jos väkivaltaa on se, ettei uhri
tavalla millään tekijää sen suosi,
ei
anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.
Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,
vaan tulen lailla ylös nousee,
vaikka
painaisi tuhatkerroin voima raaka.
Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa
jo väkivaltaa; ja