Jumalainen näytelmä: Paratiisi | Page 2

mulle Karhun merkin näyttää.
Te toiset harvat, jotka kurkoititte
jo varhain leipää Enkelein, mi täällä

elättää, mutta kyllästä ei koskaan,
te hyvin voitte aavan aallot soutaa
ja vanaveessäin seuraella, ennen

kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.
Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin
ei mainehikkaat nähden,
kuinka kynti
vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.
Janomme ainainen ja synnynnäinen,
mi meiss' on valtakuntaan
luojan-luomaan
vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.
Beatrice ylös katsoi, häneen minä;
ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli

levähtää, lentää, jättää liipasimen,
jo siellä olin, missä seikat kummat
kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle

mun huoleni ei outo olla voinut,
kauniina, lempeänä kääntyi minuun:
»Luo Luojan nosta mielen
kiitos», lausui,
»hän ensi tähteen saattanut on meidät.»
Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi
sees, sankka, luja, kiilto-kirkas
niinkuin
timantti, johon silmä Päivän sattuu.
Tuo ikihelmi sisähänsä meidät
näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi

säteitä valon, silti särkymättä.
Jos olin kappale--ett' toinen toiseen
ulottuvainen mennä voi, min
pakko
on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,

tajua sit' ei täällä järki--pitäis
halumme palaa näkemään se ydin,

miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.
Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi,
ei todistettuna, vaan selviönä

kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.
»Madonna», vastasin, »niin hartahasti
kuin voinen vain ma Häntä
kiitän, joka
mun nosti maailmasta kuolevien.
Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]
tään tähden, jotk' on
aikaan saaneet, että
maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»
Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten
erehtyy mielipide siinä,
missä
ei telkimiä avain aistin avaa,
sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten
tulisi enää, koska näät, kuin
lyhvin
jää siivin järki jälkeen aistimien.
Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.»
Ma näin: »Mi täällä meist' on
ihme, aikaan
sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»
Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen
tuoss' uskossasi,
jos vain kuulet, mitä
ma sitä vastaan todistella mielin.
Osoittaa kiintotähtein taivas monta
valoa, jotka laadultaan ja kooltaan

esiintyy teille erikaltaisina.
Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,
yks voima ainoo jokaisessa
asuis,
jaettu suhtein, suuri taikka pieni.
Mut eri voimain täytyy olla tulos
aineiden alkumuotojen, ja niistä

jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.
Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,
min juurta etsit, ois tää
tähti joko
niin aines-ontto jostain kohdastansa,

kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa
lihava laihaan liittyvi, tään
tähden
volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.
Jos edellinen totta ois, se näkyis
Auringon-pimennyksissä: kuun läpi,

kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.
Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto
on tutkittava, ja jos sen ma
murskaan,
sun väittees vääräksi on todistettu.
Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,
sill' olla täytyy raja, jonka yli
sen
vastakohta salli ei sen mennä,
ja siksi toiset säteet taapäin taittuu
kuin säteet värilliset heijastuvat

lasista, jonk' on alla lyijynpinta.
Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana
näkyvi säde kuin taas toisin
paikoin,
kun syvempää se siellä heijastuvi.
Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi
kokemus, jos sa joskus koetat sitä,

mi lähde lienee tietovirtojenne.
Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä
itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden

väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.
Päin niitä kasvot selkäs taakse valon
sytytät, sattuvaisen peiliin
kolmeen,
ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.
Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole
niin laaja kuin on muiden, silti
huomaat
sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.
Ja nyt--kuin paljastuu mit' all' on lumen,
säteiden lämpimien
singahtaissa
väristään, kylmyydestään entisestä--
kun niin oot paljastunut järjessäsi,
valolla valistaa niin kirkkahalla

sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.

Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu
yks kappale, min voimaan
perustuvi
olemus kaiken siihen sisältyvän.
Seuraava taivas, joll' on silmää monta,
tuon voiman jakaa eri tähtiin,
jotka
sen alle kuuluu, erilaisna kukin.
Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää
päämääräkseen ja siemenekseen
voimat,
ne erilaiset, jotka niissä piilee.
Elimet maailman nää vaikuttavat,
kuin nähnet nyt, ain astehittain, että

alempaan ylemmästä voima virtaa.
Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen
totuuteen tullakseni etsimääsi,

ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.
Pyhien piirein liike, voima tulee
ahjoista liikuttajain autuaiden
kuin
rautiolta vasaran on varmuus.
Ja taivas, valoin monin kaunistettu,
kuvastaa, jäljentää kuin
leimamerkki
tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.
Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty,
jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat

taas eri tarkoitusta varten luodut;
näin ylin järki hyvyytensä jakaa
ja monistaa sen eri tähtiin, mutta

ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.
Jokainen voima eri lailla yhtyy
kalliisiin kappaleihin, antaa elon
ja
niissä asuu niinkuin sielu teissä.
Laps luonnon liedon, voima sekoitettu
tuo loistavi nyt läpi
kappaleiden
kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.
Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,
ett' eri lailla eri valot välkkyy:

se muoto-aate on, mi hyvyytensä

mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»
Kolmas laulu
Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti
mun sydämein, syin, vastasyin ol'
ilmi
totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.
Ja minä, näyttääkseni vakaumustain
tät' uutta, varmaa, kohotin nyt
pääni,
mikäli sopi, puhuaksein hälle.
Mut näky ilmestyi, mi itsehensä
niin kiinsi katseheni kaiken halun,

tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.
Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan
tai vetten välkkyväin ja
hiljaisien,
mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,
näkyvät kasvojemme ääriviivat
niin vienot, ettei valko-otsan helmi

nopeemmin satu meille silmäterään;
niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,
ja minä jouduin harhaan
vastakkaiseen
kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.
Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin,
vain valhekuviks heitä luullen,
käännyin
ma katsomaan, ken moiset heijastutti.
En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen
valohon armaan
saattajattareni,
mi hymyellen pyhin silmin loisti.
»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan»,
hän virkkoi, »lapsellista
luuloasi,
mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,
vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.
On tosi olennoita, jotka
näet,
vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.
Puhele heille, kuuntele ja usko!
Totuuden valo, jok' on onni heidän,

pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»

Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti
heist' innokkaimmalta, ma
käännyin, lausuin
kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian