Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 8

voi olla.»
Hänelle Mestarini: »Nainen Taivaan,
mi hyvin tuntee nämä seikat,
juuri
näin sanoi: 'Tuonne menkää, siin' on portti!'»
»Hän teidän askeleenne siunatkohon»,
nyt lausui laupiaasti
portinvahti,
»siis tulkaa, nouskaa meidän portaitamme!»
Niin teimme. Valkeata marmoria
ens porras olija niin kirkas, puhdas,

ett' itseni näin siinä kuvastuvan.

Mut toinen tumma, punatumma oli,
kiveä karkeaa, kuin poltettua
ja
rosopintaa pitkin ynnä poikin.
Ja kolmas, muita ylin, näytti tehdyn
porfyyrista niin punahehkuvasta

kuin veri, joka valtimosta syöksyy.
Nojaten siihen jalkapohjin kaksin
Jumalan enkel' istui kynnyksellä,

mi näytti kuin ois timantista ollut.
Nuo kolme porrasta ma johdoll' Oppaan
alttiisti astuin. Näin hän
virkkoi: »Pyydä
nyt nöyrästi, hän että avaa lukon.»
Hartaana heityin pyhän jalkain juureen,
löin kolme kertaa rintaani ja
anoin
hält' armoa, ett' aukaisis hän mulle.
Otsaani P:tä seitsemän[107] hän piirsi
odalla miekkansa ja lausui:
»Pese
nää haavat, päästyäsi sisään tuonne!»
Pukunsa alta, jonka väri oli
kuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva,

avainta kaks[108] hän sitten otti; toinen
kultainen oli, hopeainen toinen.
Nyt ensin valkeaa hän koetti lukkoon

ja sitten keltaista, näin pyynnön täyttäin
Hän meille: »Jos vain toinen avain pettää
eik' oikein käänny
reiässänsä, silloin
tää portti pysyy pyytävälle kiinni.
On toinen kalliimpi, mut toinen vaatii
älyä, taitoa taas käyttäjältään,

näät siitä riippuu, tokko pulma aukee.
Ne Pietarilta sain. Hän käski, että
pikemmin erehtyisin avaamahan

kuin sulkemahan polvin pyytäville.»
Nyt pyhän aukaisi hän portin meille
ja sanoi: »Sisään! Mutta
muistakaatte,
ken taakseen katsoo, palajaa taas ulos.»

Kun puolet aukenivat kaksois-oven
ja kääntyi haat tuon pyhän portin,
jotka
olivat vankat, vaskiset ja soivat,
jyminä kaikui kauemmaks kuin kerran
Tarpeian vuoren,[109] koska
turhaan hyvä
Metellus puolusti sen aartehia.
Ma tarkkaan kuuntelin tuot' ensi ääntä,
mut sitten tuntui kuin Te
Deum laudamus[110]
ois sieltä soinut sulosoiton kanssa.
Se minuun moisen teki vaikutuksen
kuin kulkee kuvat kuulijalla,
koska
kanss' urkuin laulu soi, niin että sanat
välistä kuuluu, väliin taas ei kuulu.
Kymmenes laulu
Olimme sisäpuolia portin, jonka
saa unhoon sielun huono
aistirakkaus,
min silmin nähden kiertotie on suora.
Sen sulkeutuvan jyminällä kuulin.
Jos nyt ma taakse oisin katsahtanut,

ma miten anteeks oisin voinut pyytää?
Nousimme halkinaista vuorenrintaa,
mi milloin sinne, milloin tänne
kääntyi
kuin aalto ees ja taakse lainehtiva.
»On tässä liikuttava taitavasti»,
näin virkkoi Mestari, »ja pysyttävä

likellä paasiseinää mutkikasta.»
Se askeleemme hidastutti; jälleen
kuunkaira ehtinyt jo vuoteellensa

ol' lempeähän lepohonsa, ennen
kuin päästy oltiin onkalosta tuosta.
Mut koska taivaan avon alla
seistiin,
miss' sola takanamme kiinni meni,
tasanko eessä aukes, autiompi
kuin korpipolku; uupunut ma olin,

molemmat tiestä epävarmat aivan.

Äyräältä, jota avaruus vain saarsi
juurelle törmän jyrkän, jylhän,
leveys
sen oli kolme ihmisruumiin mittaa.
Ja kauas niin kuin katseen siivet kantoi
vasempaan taikka puoleen
oikeahan,
tuo kallas näytti samankaltaiselta.
Viel' emme käyneet olleet askeltakaan,
kun huomasin ma vuoriseinän
pystyn
ja nousta mahdottoman, marmoria
olevan valkeaa ja kirjaellun,
niin ettei yksin Polykletus,[111] mutta

myös luonto kadehtia tuot' ois voinut.
Se enkeli,[112] mi kera rauhanviestin
niin kauan kaivatun maan
päälle saapui
ja mursi Taivaan pitkän pääsykiellon,
hän asenteessa suloisessa siinä
nyt oli eessämme niin elävänä
kuin
kuva mykkä ollut ei hän oiskaan.
Ois voinut vannoa, hän sanois Ave!
Näät vuoreen piirretty myös
Nainen oli,[113]
min avain aukas meille Luojan lemmen.
Ja hänen asenteessaan näkyi sanat
Ecce Ancilla Dei, niin selkeästi

kuin kuvio, min leima piirtyy vahaan.
»Yhtäänne yksin ällös mieltäs suuntaa»,
näin lausui Opas lempeä,
jost' olin
samalla puolla ma kuin ihmissydän.
Ma siksi siirsin katsettain ja näinpä
takana Maarian, puoll' oikealla,

samalla, jolla seisoi Oppahani,
hakatun kiveen toisen korkokuvan.
Sivuutin Mestarini siks ja liki

sit' astuin, että erottaisin tarkkaan.
Kuvattu siinä samaan marmor-paateen
ol' härjät, vankkurit ja Liiton
arkki,
mi viran väärält' ottajalta epää.[114]

Sen eessä näkyi kansa seitsen-kuoro,
mi kaksi aistintain sai
kiistelemään:
Yks sanoi: »Laulavat!» »Ei!» toinen sanoi,
Samalla tapaa savu suitsutusten,
kuvattu vain, myös nenän ynnä
silmät
välillä ei:n ja jaa:n sai riitelemään.
Edessä arkin siunatun sen tanssi,
koholla liepeet, nöyrä
psalmin-seppo,[115]
täll' erää enemp' ollen valtiasta
ja vähempi. Mut akkunasta suuren
palatsin katsoi, vastapäätä sitä,

Mikhal[116] kuin nainen synkkä, halveksuva.
Sijalta, missä seisoin, siirryin sitten
ma nähdäkseni kuvan toisen, joka

Mikhalin takaa paistoi valkeana.
Esitti kunniaa se korkeata
tuon Rooman ruhtinaan, min suuren
kunnon
Gregorius saattoi voiton kukkulalle.
Trajanus-keisarista kerron.[117] Seisoi
lähellä ratsun ohjain leski
raukka,
kuvattu asenteessa itkun, surun.
Tunkeili ympär' raisu ratsasparvi,
min päällä kultahiset kotkat kaarsi

kuin oisi tuulessa ne liikkunehet.
Ja kesken kaikkien tuo vaimo kurja
sanovan näytti: »Herra, kosta,
kosta
mun kuollut poikani, min vuoksi näännyin!»
Vastaavan hälle valtias: »Siis varro,
ma kunnes palajan!» Ja vaimo,
lailla
sanovan sen, jot' tuska kiirehtivi:
»Mut ellet palaja?» Ja toinen: »Tekee
sen joku sijastain.» Ja vaimo:
»Mitä
sua auttaa sijaises, jos laiminlyöt sen?»
Ja valtias: »Siis ollos lohdutettu,
ma työni täytän, ennen kuin ma
lähden;
niin oikein on, mua pidättää vain sääli.»

Hän, ken ei koskaan mitään uutta nähnyt,
tuon kuvakielen oli luonut,
meille
niin uuden, kun ei moista täällä voida.
Mun katsellessa tuota taidetyötä,
niin monen nöyryys-esimerkin
kuvaa,
jotk' oli rakkaat Tekijän jo tähden,
Oppaani kuiskas: »Katso, kansaa paljon
tulevi tänne verkkaan
vaeltaen;
he meille neuvoo asteet korkeammat.»
Mun silmäni, jotk' ahnaat katsomahan
olivat uutta, siinä harhaellen,

nopeesti kääntyivät nyt häntä kohden.
En tahdo, lukija, sa että säikyt
hyvästä aikeestas, kun kuulet, kuinka

syy sovitetaan Luojan tahdon mukaan.
Sa ällös kiinny kiusan muotoon, muista,
mit' tulee sitten! Muista:
päättyy vaiva
pahinkin ennen Tilinpäivää suurta.
Ma virkoin: »Mestari, min meitä kohti
nään liikkuvaks, ei ihmisiltä
näytä.
Mitä se lie? Niin tuijotan ma turhaan.»
Hän mulle: »Painaa kohti maata heitä[118]
niin laatu vaivan vaikean,
mun että
myös ensin silmäni ol' erehtyä.
Mut katso tarkkaan, silmin seivästäös,
ken tulee painamana paatten
noiden;
nyt nähdä voit jo, kukin kuink' on kuuru.»
Oi, ylväät