Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 7

katsoi.
Pimennyt oli ilta jo, mut silmä
näin vasten silmää vielä nähdä saattoi,

mit' erottaa ei ennen ollut voinut.
Kuin hän mua päin, päin häntä kuljin minä:
»Ylevä tuomari, oi
Nino,[89] kuinka
iloitsen, ettet kadotettu ole!»
Vaihdoimme tervehdykset kohteliaat,
Hän sitten kysyi: »Milloin
vuoren juureen
vesiltä saavuit etäisiltä sinä?»

»Oi», vastasin, »kautt' tuskan paikkain tulin
tän' aamuna ja eloon
ensimmäiseen
ma kuulun, vaikka toista käyden tutkin.»
Kun vastaukseni he kuuli tämän,
hän ja Sordello taapäin astahtivat

kuin joku, jonka äkki-seikka iskee.
Yks kääntyi Mestariini, toinen huusi
eräälle istuvalle: »Kuule,
Konrad,
käy katsomahan Luojan armotyötä!»
Ja mulle näin: »Kautt' ihmeen, josta kiittää
saat Häntä, joka
alkusyynsä salaa,
niin ettei siihen tunge tutkiminen,
kun pääset tuollepuolen laajan laineen,
kehoita tytärtäin,[90] ett'
eestäin sinne
rukoilis, miss' on syyttömille korva.
En luule, että rakastaa mua enää
emonsa, heitettyään
leskenhunnun,[91]
takaisin toivova jot' on hän kurja.
Hänestä havaita on helppo varsin,
kuin kauan kestää naisen
lemmenliekki,
jos silmä, kosketus ei lietso sitä.
Niin hänen hautaansa ei kaunistane
kyykäärme Viscontin, Milanon
herran,
kuin kaunistanut kukko ois Galluran.»
Näin puhui hän, ja kasvoillansa oli
tuo leima harmin oikean, mi palaa

rajusti voi, mut kahleitaan ei katko.
Ma silmilläin sit' ahmin taivaankantta,
miss' ovat tähdet hitaisemmat,
niinkuin
on pyörä hitain liki akseliaan.
Nyt Oppaani: »Mit' ylös katsot, poika?»
Ma hälle: »Soihtua nään
kolme siellä,
joist' eteläinen taivas kaikki palaa.»
Hän mulle: »Painuneet on tähdet kirkkaat
nuo neljä,[92] näkemäsi
aamun suussa,
nää kolme nousseet ovat niiden sijaan.»

Sordello haastajan nyt luokseen veti
ja sanoi: »Katso, siin' on
vainoojamme!»
Samalla sitä sormellaan hän näytti.
Puolelta alhon avoimelta käärme
esihin luikerti, sen kaltahinen,
mi
Eevan syödä palan karvaan antoi.
Lomitse kukkain kulki juova häijy;
se silloin tällöin päätä käänsi,
nuoli
selkäänsä niinkuin peto peseytyvä.
En nähnyt enkä voi siis kertoakaan,
kuin siivilleen nous haukat
taivahiset,
mut kummankin näin kohonneena lentoon.
Pakeni kyy, kun huomas, että ilmaa
viherjät siivet halkoi;
paikoillensa
palasi silloin enkelitkin heti.
Mut varjo, joka Nino tuomaria
totellut oli, kun tää kutsui häntä,
sill'
aikaa mua katsomast' ei laannut.
Hän alkoi: »Kautta lampun, joka johtaa
sua korkeuteen, ja kautta
tahtos öljyn,
mi kestäköhön Taivaan saliin saakka,
jos Valdimagrasta tai lähistöltä
sa tiedon tiennet toden, virka mulle!

Mies olin merkitsevä siellä kerran.
Nimeni oli Konrad Malaspina,[93]
tuo vanhemp' en, vaan jälkeläinen
hänen;
sovitan täällä sukurakkautta.»[94]
»Oi», virkoin, »maissanne en ollut koskaan
ma ole, mutta koko
Europassa
ei paikkaa, missä mainittais ei niitä!
Sukunne suuri maine kuuluttanut
on kauas seudun tuon ja seudun
herrat,
se että oudollekin onpi tuttu.
Kautt' ylvään määränpääni vannon, että
vähennyt heimonne ei
kunniasta
lie kiitos miekan eikä kukkaronkaan.

Sit' tottumus ja luonto suosii, tietä
se suoraa käy ja väärää välttää,
vaikka
maailman kuinka pahan Päämies[95] kääntää.»
Ja hän: »No niin, ei käypä seitsemästi[96]
Aurinko ole vuotehelle,
jonka
pääll' Oinas neljin hajasorkin seisoo,
kun kohtelias mielipitees tämä
tuleva on sun päähäs isketyksi
jo
nauloin vankemmin kuin muiden puhe,
jos pysähdy ei pyörä oikeuden.»
Yhdeksäs laulu
Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin
jo jättänyt ol' armaan ystävänsä

itäistä vaalentaen taivonkantta.
Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi
eläintä kylmää[98] tuota
hahmotellen,
mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.
Kaks askeltansa[99] astunut jo oli
yö siinä, missä oli paikka meidän,

ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.
Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli,
nukahdin silloin ruohikolle, minne

olimme kaikki viisi[100] istunehet.
Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa
jo pääsky[101] laulaa
murhevirsiänsä
ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;
ja silloin ruumihista kauimpana
on sielumme ja vähin vanki järjen,

sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.
Unessa näin ma silloin liitelevän
taivaalla kotkan kultahöyhenisen

avoimin siivin alas laskeakseen.
Minusta tuntui kuin ma ollut öisin
kedolla, jolta keskelt' omaistensa

jumalten pöytään Ganymedes vietiin.

Ma mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun
vain täällä erästää, ehk'
ylenkatsoo
muualta mitään kynsissään se kantaa.
Näin sitten, liideltyään, laadeltuaan
se kuinka salamana iski alas,

mun tempas, kohotti mun tulen kotiin.[103]
Ja tuntui kuin ois tuli meidät syönyt;
ja niin nuo liekit kuvitellut poltti,

ett' tuokiossa unen valta päättyi.
Niin mahtoi herätä Akilleus kerran
haralla silmin, sieluin
säikähtynein
ja tietämättä paikkaa, missä oli,
kun Keironilta[104] hänet nukkuvana
äitinsä kantoi sylissänsä
Skyroon,
pois mistä sitten hänet vei helleenit.
Ma ylös ponnahdin, pois kasvoiltani
pakeni uni, tuli kauhu sijaan,

ja kalpenin kuin miesi jähmettyvä.
Vain Lohduttaja vierelläin mun seisoi;
kolmatta hetkeään jo paistoi
Päivä
ja meri siinsi eessä silmieni.
»Ei pelkäämistä!» lausui Mestarini.
»Pois epäily! On asiamme hyvin;

syy kasvaa voimas on, ei surkastua.
Ovelle tullut olet Kiirastulen;
kas, tuoss' on seinä sitä kaartavainen,

ja mist' on halki se, on siinä kynnys.
Rusossa aamun, ennen aurinkoa,
kun sielu ruumiissasi nukkui päällä

tuon laakson kukkasien, jossa oltiin,
läheni nainen, lausui: 'Oon Lucia,[105]
mun suokaa viedä se, mi
tuossa nukkuu,
ma häntä auttaa tiellä tällä tahdon.'
Sordello jäi ja muutkin varjot jalot.
Hän otti sun ja päivän koittaessa

näin tänne nousi, jäljessänsä minä.

Sun tuohon laski, ensin silmin kaunein
osoitti ovea hän aukinaista;

samalla haihtui pois kuin unesikin.»
Kuin mies, mi pääsee levottuudestansa
ja pelvostaan, mi turvan
tunteeks vaihtuu,
kun totuus täys on hälle ilmoitettu,
niin muutuin ma; ja kun mun huolta vailla
oleva näki Oppaani, hän
läksi
nyt vuorta astumaan, ma jäljessänsä.
Lukija huomaa, kuinka kohoo aihe
runoni tään, siks ällös ihmettele,

jos ylhemmän myös olla täytyy taiteen!--
Me paikkaa lähestyimme, loitommaksi
mi näytti ensin
muurin-murrokselta
tai vuorelta, mi oli mennyt halki,
Nyt siinä portin näin ja portaat: kolme[106]
niit' oli, kaikki eri värein
välkkyi,
näin myöskin portinvahdin, vielä mykän.
Kun silmä aukes aukeemistaan, näin ma,
hän että portaall' ylimmällä
istui,
mut katsantoaan kestää en ma voinut.
Kädessä hällä paljas miekka oli,
mi säteet säihkytti niin meitä kohden,

ma että turhaan tuonne nähdä mielin.
»Ei etemmäks!» hän loihe lausumahan.
»Mit' tahdotte? Miss' onkaan
saattajanne?
Tulonne teille vahingoks