Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 9

kristityt, oi, kurjat raukat,
sokeat sielun-silmiltänne, jotka

uskotte kulkuhun, mi johtaa taapäin!
Matoja oomme, ettekö jo huomaa?
On työmme luoda perho
taivahinen,
mi vanhurskauteen suojatonna lentää.
Miks sielunne siis ylvästellen kerskaa?
Elikot oottehan niin
puutteelliset
kuin toukat, joilta muodon-muutos puuttuu.

Kuin katon taikka räystään kannattava
kuvio, jonka nähneet ootte
varmaan,
useinkin rintaan saakka polvet vetää,
ja vaikk' ei tosi, todellista tuskaa
herättää näkijässä; niin ma heidät

näin vaivatuiksi, kun ma katsoin tarkkaan.
Sen mukaan olivat he kuurut, kuinka
syy vähempi tai vaikeampi
painoi;
ja kyynelöiden kärsivällisinkin
sanovan näytti: »Enempää en jaksa!»
Yhdestoista laulu
»O, Isä meidän, jonk' on koti taivas,
ei siks, ett' ois se rajas, vaan kun
siellä
rakastat enin ensi tekojasi.
Nimeäs, voimaas ylistäköön luotu
jokainen, koska kiitos sorja sopii

Sun suloiselle henkäyksellesi.
Lähestyköön sun valtakuntas rauha,
näät jos se tulis ei, me emme
koskaan
vois koko järjellämme päästä sinne.
Kuin enkelisi, hosiannaa laulain,
sinulle tuovat oman tahtons' uhrin,

niin ihmisetkin ihmistahtoinensa.
Mannamme jokapäiväinen suo meille,
jot' ilman erämaassa autiossa

vain taapäin kulku käy, vaikk' eespäin pyrkii.
Ja kuin me anteeks suomme jokaiselle
vääryydet karsimamme, anna
Sinä
myös armo katsomatta synteihimme.
Hyveemme lankee helposti; sit' älä
vanhalla vainoojallamme sa
kiusaa,
vaan päästä tuosta, joka kietoo pahaan.
Tää viime rukous, rakas Herra, nouse
ei meidän vuoks, kun ei se
meille tarpeen,
vaan niiden, jotka meidän taakse jäivät.»

Noin hyvää matkaa itselleen ja meille
rukoillen kulki varjot kuorman
alla
senkaltaisen, kuin uness' usein tutaan.
Lajinsa mukaan kukin lastattuna
ja uupuneena kiersi ensi kehää

maailman usmista näin puhdistuen.
Siell' aina eestämme jos rukoillahan,
mit' eestä heidän täällä tehdä
voivat
ne, joiden tahdolla on juuret hyvät!
Heit' auttaa tulee pesemään pois tahrat
mukana menneet, että
puhtahina,
keveinä tähtitarhoihin he nousis.
»Kautt' oikeuden ja säälin, jotka pian
kuormanne keventäköön, että
voitte
halunne mukaan siivet nostaa lentoon,
osoittakaa, miss' suorin portahille
on polku, ja jos tiet' on monta sinne,

te meille loivin niistä näyttäkäätte!
Näät häntä, joka kanssain kulkee, painaa
viel' liha Aadamin, siks
nousemahan
hän vastoin tahtoaan on hidas varsin.»
Nää sanat Saattajani suusta läksi,
mut vastaus, min niihin sai hän,
vielä
ei selvään puhujaansa ilmi tuonut.
Mut näin se kuului: »Oikealle törmää
kerällä meidän käykää, siell' on
sola,
min kautta kiivetä voi kuolevainen.
Ja jos ei estäis mua paasi, joka
niskaani ylpeää niin pahoin painaa,

ett' täytyy kasvot maata kohden käydä,
katsoisin häntä, joka vielä elää
eik' itseänsä nimitä: ehk' oisi
hän
tuttu, säälisi mun tuskiani.
Latinalainen olin, poika suuren
toskanalaisen, Vilhelm
Aldobrandescon;
en tiedä, liekö nimi tuttu teille.

Vereni vanha ja työt kuulut isäin
mun tekivät niin ylpeäksi, että

emoa yhteistä en muistanutkaan.
Jok' ihmistä niin ylenkatsoin, että
sen vuoksi kuolin, kuten Siena
tietää
ja Campagnaticossa lapset kaikki.
Ma Humbert[119] oon; eik' ole turmaks ollut
vain mulle ylpeys, myös
muille: kaikki
sukuni joutui samaan onnettuuteen.
Kun tehnyt eloss' en, nyt kuolemassa
mun siksi täytyy tätä kuormaa
kantaa
niin kauan kuin on lepytetty Luoja.»
Ma pääni painoin häntä kuunnellessain;
ja heistä yks (ei hän mi puhui)
kiersi
nyt varttaan alla taakan tuskallisen,
ja näki mun ja tunsi huudahtaen;
katseensa vaivoin nyt hän kiinti
minuun,
mi kuljin kuuruna kuin muutkin siinä.
»Oh!» sanoin, »etkö Oderisi[120] ole,
Agubbion kunnia ja taidon,
jonka
'enluminer' on Parisissa nimi?»
Hän vastas: »Veikko, liedommat on lehdet
ne, joita Franco Bolognese
maalaa;
on hänen koko kunnia, mun osa.
En elossani ehkä ollut oisi
näin vaatimaton, koska kaihoin kaikin
ja
sydänpyytein maineesen ma pyrin.
Tuost' ylpeydestä tää on sakko; enkä
ehk' oisi täälläkään, jos synnin
aikaan
en oisi kääntynyt ma Jumalahan.
Oi turha maine ihmistaidon, kuinka
nopeesti kuihtuu kukoistukses
korkein,
jos sit' ei seuraa huonon taiteen kausi!
Kyll' uskoi Cimabue maalareista
etevin olevansa; nyt jo tummuu

maineensa, koska huudossa on Giotto.[121]

Yks Guido toiselta[122] näin vienyt myöskin
on kielen kunnian, ja
kenties elää
jo mies, mi pesän molemmilta valtaa.
On maine maailman vain tuulenhumu,
mi milloin sieltä, milloin täältä
tulee,
ja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa.
Mit' oisit kuulumpi, jos harmaapäänä
lihasi riisuisit tai mennyt
hautaan
olisit piimäsuuna pikkaraisna,
kun kuluu vuosituhat? Ijäisyyteen
se nähden sentään on' kuin räpäys
silmän
on taivaan piiriin hidas-käänteisimpään.
Tuon mainetta, mi eelläni niin verkkaan
vaeltaa, soi Toskana kaikki
kerran;
nyt sitä Siena tuskin kuiskii enää.
Siell' oli herra hän, kun kukistettiin
Firenzen raivo, joka siihen aikaan

ol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa.
On kuuluisuutenne kuin ruoho kedon,
mi kukkii, kuihtuu, ja sen
paahtaa sama
aurinko, mi sen maasta nosti nuorna.»
Ma hälle: »Sydämeeni sanas todet
nöyryyttä valaa, puhkaisten sen
paiseen;
mut virka, ketä tarkoitit sa juuri.»
Hän mulle: »Mies on Provenzan Salvani;[123]
hän täällä on, kosk'
upeudessaan tahtoi
ikeensä alle Sienan kaiken saada.
Levähtämättä noin hän käy ja käynyt
on kuolinhetkestään; saa siten
maksaa
se täällä, jok' on siellä ylväs liian.»
Ma hälle näin: »Jos sielu, jok' ei kadu,
vaan jättävi sen viime
hetkehensä,
jää alhaalle eik' ylös pääse aikaan
niin pitkään kuin ol' elämänsä mitta,
hänt' ellei hurskaat rukoukset
auta;
kuink' auennut on tuolle armon ovi?»

Hän vastas: »Aikaan kunniansa kerran
torille Sienan asettui hän,
aivan
vapaasti, häpeästä huolimatta,
ja pelastaakseen ystävän, mi kitui
tyrmässä Kaarlen,[124] teki moista,
että
se joka valtimon saa vapisemaan.
En kerro enempää, vaikk' epäselvää
puheeni on; mut pian kansalaises

niin laittaa, että selvittää sen voit sa.[125]
Tuo teko teljet hälle aukas tänne.»
Kahdestoista laulu
Kuin härjät parittain käy alla ikeen
ma kuljin kera sielun kuormitetun,

luvalla Opettajan arinaan. Mutta
jo sanoi hän: »Nyt jätä tuo ja joudu,
näät täss' on purjein sekä airoin
paras
voimainsa takaa purttaan hoitaa kunkin.»
Ma silloin suoristausin käynnin ryhtiin
taas tavalliseen, mutta
mietteheni
ne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi.
Niin astuin, seuraellen mielelläni
Oppaani askelia; kumpainenkin

nyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin.