Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 6

mi eessään jonkun seikan äkkää
niin oudon, ettei tiedä,
uskoako
vai ei, ja virkkaa: »Totta on! Ei totta»,
näin nyt Sordello. Sitten päänsä painoi
tää nöyrästi ja kohti astui,
halas
alemman lailla hänen polviansa.

»Oi kunnia Latiumin!» hän lausui, »sinä,
latinankielen kirkkain
laulu-mahti,
ijäinen kaune synnyinkaupunkini!
Mink' ansion tai armon vuoks sun kohtaan?
Sua kuulemaan jos lienen
arvollinen,
sa virka, miltä tulet teiltä Manan!»
»Kaikk' käyden piirit tuskan valtakunnan»,
näin Mestari, »ma tänne
tullut olen,
mua auttoi, seuraa yhä voima Taivaan.
Tekoni ei, vaan mit' en tehnyt, multa
epäsi ikävöimäs Päivän ylvään,

kun liian myöhään tuntemaan sen tulin.
Alhaalla siell' on paikka,[76] jota painaa
yö vain, ei tuska; jossa
vaikerrukset
soi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.
Siell' asun syyttömien lasten kanssa,
jotk' kuolon hammas ennen ehti
purra
kuin kaste heistä perisynnin pestä.
Siell' asuu kanssa niiden, joille oudot
ol' hyveet pyhät kolme nuo, mut
jotka
muut kaikki tunsi, täytti vailla vikaa.
Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,
mist' alkaa oikein polku
Kiirastulen,
nopeemmin että ehtisimme sinne.»
Hän vastas: »Paikkaa tääll' ei pantu varmaa;
mun ylös, ympäri on
käydä lupa,
niin kauas kuin ma voin, sua tahdon saattaa.
Mut katso, kuinka alenee jo päivä!
On yöllä käydä mahdotonta, siksi

tyyssija hyvä nyt on tuumittava.
Eräitä tääll' on oikealla, heidän
luo sinut johdan, jos niin tahdot;
luulen,
kun heihin tutustut, sun ilahtuvan.»
»Kuink' oli?» kysyi Mestari. »Jos joku
yletä yöllä tahtois, estäisikö

hänt' toinen? Vaiko hältä voima puuttuis?»

Sordello maata[76] sormellansa piirsi
ja sanoi: »Katso, et ees viivan
yli
tään päästä voisi päivänlaskun jälkeen.
Muu kyllä ei, vain pimeys öinen estää
mäkeä nousemasta, mutta sepä

vie voiman kaiken, vaikk' ois tahto altis.
Sen sijaan alaspäin voi astuskella
ja vuorenrintehiä pitkin kiertää,

vaikk' kammitsoikin taivaanranta valon.»
Kuin kummastellen virkkoi Mestarini:
»Vie meidät sinne siis, sa
jossa sanot
iloa tuottaa voivan viipymyksen!»
Vain vähän matkaa käytyämme siitä,
näin että halki oli vuori, kuten

maan päällä rotkopaikat muodostuvat.
»Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme,
miss' ontto näkyy luola
uurtuvaksi;
me siellä vartokaamme uutta päivää.»
Vei alhon suulle meidät polku kiero,
ei jyrkkä eikä tasainenkaan;
siinä
puolt' alemmaksi painui rotkon seinä.
Hopea, kulta, puna-, valkoväri,
puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää,

smaragdi, saatu juuri louhimosta,
kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain,
joit' oli täys tää laakso
kirjavia,
kuin aina pienempänsä suuri voittaa.
Eik' yksin maalannut siell' ollut luonto,
vaan tuoksuin tuhantisin,
vienoin, oudoin
sen hyvähajuiseksi suitsuttanut.
Salve Regina[77] kaikui kaikkialta,
kukista, kentiltä, miss' istui sielut,

näkyen vasta sisäpuolle laakson.
»Kun painunut on päivänkehrä», virkkoi
mies Mantovan, mi meidät
tänne johti,
»on aika käydä heidän joukkohonsa.»

Äyräältä tältä liikkeet, kasvot kaikki
paremmin nähdä voitte te kuin
ollen
alhaalla laaksossa, miss' itse ovat.
Tuo, joka ylimpänä istuu, näyttäin
kuin oisi tehtävänsä unhottanut

eik' yhdy huulillansa muiden lauluun,
ol' Rudolf keisari, mi voinut hoitaa
Italian sairaan haavat ois, ne jotka

nyt myöhään muiden kautta paranevat.
Tuo, joka näyttää häntä lohduttavan,
kuningas maan sen, josta pursuu
vesi,
min Moldau Elbeen, Elbe mereen kantaa,
on Ottokar.[78] Hän kapaloissa oli
parempi jo kuin parrallisna
Wentzel,
poikansa, torkku, toimeton ja irstas.
Ja Nykänenä[79] tuo, ken neuvottelee
keralla tuon niin
kaunis-katsantoisen,
paeten kuoli, polkein Ranskan liljan.
Kas, kuinka lyö hän rintoihinsa! Toista
myös katsokaa, mi huokaellen
tehnyt
on poskellensa vuoteen kämmenestään!
Isä ja appi on he 'Ranskan turman'.
Sen riettaaksi ja likaiseks he tietää,

ja siit' on tuska, heitä tutjuttava.
Tuo vankka-vartinen,[80] mi rinnan laulaa
kerällä tuon, joll' on niin
suuri nokka,
hyveillä kaikill' oli sonnustettu.
Jos kuninkaaks ois hänen jälkeen jäänyt
tuo nuori mies,[81] mi istuu
taempana,
ois hyve käynyt porras portahalta.
Sanoa samaa ei voi veljistänsä.
Jakob ja Fredrik peri valtakunnan,

mut kumpikaan ei sitä, mik' on paras.[82]
Harvoinpa haarautuvi ihmiskunto
tyvestä oksiin; tuo on tahto Hänen,

mi antaa sen: se Hält' on rukoiltava.

Mitä ma puhunut oon Pietarista,
suur-nenäistä myös koskee
kumppaliaan,
min vuoks Provence, Apuliakin itkee.
Niin paljon pahemp' oli juurta vesa
kuin paremp' olla voi
Constanzan[83] miesi
Beatricen sekä Margaretan miestä.[84]
Englannin Henrik,[85] tavoiltansa karu,
te nähkää myös, hän tuolla
yksin istuu;
paremmat hälle vesat versoi puusta.
Ja tuo,[86] mi alempana muit' on tuolla,
mut ylös katsoo, on markiisi
Wilhelm,
min sota vastaan Alessandriata
sai suruun Monferraton, Canavesen.
Kahdeksas laulu
Jo oli hetki, jolloin kaiho herää
ja sydän heltyy merimiehen, koska

on ollut päivä armaan hyvästelyn,
ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan
sulavi mieli kaukokellon soiden,
mi
murehtivi päivää kuolevata.
Nyt melkein kuurousin ma laulannalle
ja katsomaan jäin yhtä
vainajista,
mi seisten viittas häntä kuuntelemaan.
Kätensä risti, nosti hän ja siirsi
päin itää silmänsä kuin Jumalalle
ois
virkkaa tahtonut: ma muust' en huoli!
Te lucis ante[87] nyt niin hartahasti
ja suloisesti hänen suustaan
kaikui,
ett' unohtamaan sai se itsenikin.
Myös toiset hurskaina ja lempeästi
yhtyivät hymniin, loppuhun sen
laulain,
päin katse taivaan iki-tähtivöitä.
Lukija, totuuteen nyt järkes hijo;
sen huntu tosin niin on hieno, että

lie helppoa sen läpi nähdä varmaan.

Tuon joukon jalon, valjun, nöyrän yhä
näin ylös katsovan ma
äänetönnä
kuin ois se odottanut sieltä jotain.
Ja kaksi enkeliä[88] taivahilta
näin alas käyvän, kädessänsä miekat

tuliset, mutta tylsät, kärjettömät.
Viherjät niinkuin urpulehdet heillä
olivat vaatteet, joita siivet vihreet

takana hulmuttivat ilman alla.
Pysähtyi yks meit' ylemmäksi hiukan
ja toinen päälle äyrään
vastapäisen,
niin että joukko heidän välill' oli.
Erotin hyvin kultakutrit heidän,
mut kasvot huikaisivat katseheni

kuin liika aina aistivoiman murtaa.
»He saapuu helmasta Marian», sanoi
Sordello, »laakson vartioiksi
tämän
kyykärmeeltä, mi kohta, koht' on täällä.»
Kun tiennyt en, se mistä, milloin tulis,
ma jääksi jähmettyen käännyin,
liityin
likemmä ystävääni uskolliseen.
Sordello näin: »Luo varjoin suurten noiden
nyt astukaamme,
haastakaamme heille;
he teitä mielellänsä tervehtävät.»
Askelta kolme astuneeni luulen,
niin olin pohjalla, ja yhden näin ma,

mi mua niinkuin tunteakseen