Jumalainen näytelmä I-III | Page 8

villitsemä

päin metsää syöksyy ylivoimaisesti
ja oksat katkoo, repii, kauas kantaa,
yleten ylpein tomupyörtein, ajain

pakohon pedot, karjat, kaitsijatkin.
Paljasti kasvoni ja lausui Opas:
»Nyt silmähermos sinne suuntaa,
missä
on sumu sankin tuolla muinaissuolla!»
Kuin sammakot saa joka suuntaan kiireen
tullessa tuiman
vesikäärmeen, kunnes
on kukin kuuristunut pohjamutaan:
niin yli tuhannen näin vaisun vainaan
tielt' yhden karkkoovan, mi
Styxin vettä
vaelsi kuivin jalkapohjin polkein.
Hän huurun raskaan siirsi silmiltänsä
vasenta vieden usein kättä eteen,

ja siitä yksin kärsivän hän näytti.
Tajusin taivaan airueeksi[37] hänet
ja käännyin Mestariin, mi merkin
antoi
mun hälle kumartaa ja seista hiljaa.
Ah, kuinka näyttikään hän vihaiselta!
Luo portin astui,
valtaraipallansa
sen aukaisi hän estehettömästi.
»Taivaasta karkoitettu kansa halpa»,
hän huusi seisten kauhun
kynnyksellä,
»mist' onkaan julkeus tuo teihin tullut?
Miks tahtoa te vastustatte tuota,
min tie ei tunne äärtä, rajaa, joka
jo
usein tuskanne on suurentanut?

Mit' auttaa sota Sallimusta vastaan?
Käy Kerberuksenne, sen
muistanette,
sen vuoksi vielä kaljuin kauloin, leuoin.»
Palasi sitten tietään hyllyvätä,
ei meille mitään virkkanut, vaan näytti

mieheltä, joka muuta miettii, huoltaa
kuin henkilöä, joka häll' on eessään.
Me kohden kaupunkia
astumahan
aloimme noiden pyhäin sanain turvin.
Esteettä kuljimmekin sisään sinne.
Ja minä, joka nähdä tahdoin kovin

kuria moisen linnoituksen, kerran
portista päästen, annoin katseen kiertää,
näin kentän, joka suuntaan
suuren siellä
ja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.
Kuin luona Arles'in, niissä Rhône viipyy,
ja Polan[38] luona, lähellä
Quarnaron,
Italian rantaa, rajaa huuhtovaisen,
maa kaikki kuokittu on hautakummuin,
niin täällä joka suuntaan
myös, mut tapaan,
mi viel' on kahta katkerampi. Hautain
näät ympärillä liekit liehui, joista
ne kuumentui niin hehkuviksi,
rautaa
ett' tarvis kuumempaa ei sepäntaito.
Koholla oli kunkin haudan kansi,
valitus kurja jokaisesta nousi
ja
kuului tuskan, kiukun äänet. Minä
nyt lausuin: »Mestari, nää keitä ovat,
jotk' arkkuihinsa suljettuina
tiedon
huokaavat itsestään niin synkän ilmi?»
Hän mulle: »Harha-oppisten on paikka
ja lahkolaisten. Täydemmät
kuin luulet
on heistä haudat täällä. Vertaisensa
keralla lepää vertainen, sen mukaan
vähempi, suurempi on kummun
kuumuus.»
Hän kääntyi oikeaan. Me taivalsimme

välillä vaivain ynnä muurein ylhäin.
Kymmenes laulu
Kaupungin muurin ynnä tuskain tuimain
välitse tietä kapeaa nyt
eespäin
käy Mestari, ja minä jäljissänsä.
»Sa korkein viisaus, mi mieles mukaan
pimeyden piirein kautta
johdat mua,
mun täytä toivoni ja vastaa mulle!
Noit' ihmisiä voiko nähdä, jotka
viruvat haudoissaan? Näät kannet
kaikki
on auki eikä ketään vartiata.»
Hän mulle: »Kaikki suljetaan, kun tänne
laaksosta Josafatin[39]
palajavat
he ruumiinensa, sinne jättämineen.
Taholla tällä Epikurus lepää
ja hänen oppilaansa, jotka uskoi,
ett'
elo sielun päättyy ruumiin kera.
Mut kysymys, min mulle teit sa, tuolla
sisällä saap' on varman
vastauksen,
myös toivos salainen, sa jost' et puhu.»
Ma hälle: »Hyvä Oppaani, en peitä
sinulta mieltäin, vaikk' en liioin
haasta;
mun siihen totuttanut oot jo ammoin.»
»Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta
tään tulikaupungin käyt
elävänä,
sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.
Sun kieles ilmoittaa sun syntyneeksi
jalossa tuossa isänmaassa, jolle

lien ollut ehkä liian rasittava.»
Eräästä hauta-arkusta tuo ääni
äkisti soi, ma siitä säikähtyen
lähenin
hiukan Saattajaani. Lausui
hän mulle: »Käänny! Mitä teet sa? Siinä
on Farinata,[40] pystyyn
noussut on hän,
voit hänet nähdä aina uumaa myöten.»

Katseeni häneen kiintynyt jo oli,
kohosi rinta tuon ja otsa ylväs
kuin
ois hän halveksinut helvettiä.
Ja Oppaan kädet uljaat viipymättä
mun hänen luokseen hautain
kesken johti,
ja näin hän virkkoi: »Sanas selvät olkoot!»
Kun tullut olin haudan tuon ma ääreen,
mua hetken katsoi ja kuin
suuttuneena
hän kysyi: »Virka esivanhempasi!»
Ma, joka kärkäs olin tottelemaan,
salannut tuota en, vaan kaikki
sanoin;
hän hiukan nosti kulmakarvojansa
ja lausui: »Vastustajat hurjat oli
he mulle, heimollein ja ystävillein,

kahdesti siksi karkoitin ma heidät.»
»Molemmin kerroin», vastasin, »he palas
paostaan, hajaltansa, vaan
tuo taito
väelles omalle jäi oudonlaiseks.»
Viereisen haudan kannen alta haamu[41]
nyt nousi, näkyi leukaan
saakka; luulen,
hän että polvin oli ponnistaunut.
Mua katsein kiersi hän kuin kerallani
ois toisen nähdä tahtonut. Mut
turhaks
sen toivon huomaten, hän itki, virkkoi:
»Jos tähän synkkään vankilaan sa saavut
vuoks sielun ylevyyden,
lausu, missä
on poikani? Miks ei sun seurassasi?»
Ma hälle: »Tule itsestäin en tänne,
hän saattajani on, mi tuolla vartoo,

lie Guidos hänt' ei kyllin arvostanut.»
Nimensä arvannut jo sanoistansa
ja tuskiensa laadusta ma olin,
siks
täyden niin voin vastauksen antaa.
Äkisti kohoten hän huusi: »Kuinka?
Sanoitko: arvostanut? Eikö enää

hän elä? Nää ei päivän valkeutta?»

Kun vastausta hiukan viivyttävän
hän huomas mun, taas takaisin hän
putos
päistikkaa, eikä enää ilmestynyt.
Mut toinen, ylväs tuo, min vuoksi jäänyt
ma olin, muuttanut ei
muotoansa,
ei kylkeään hän kääntänyt, ei kaulaa.
»Ja jos», hän jatkain puhettamme lausui,
»tuo taito meille oudoks jäi,
niin mua
enempi se kuin tämä vuode vaivaa.
Mut viittäkymmentä[42] ei kertaa kasvot
säteile sen, mi tääll' on
valtiatar,
kun tuta saat tuon taidon painavuuden.
ja suloiseen jos maailmaan sa palaat,
niin virka, miks tuo kansa on
niin kova
kun heimolleni[43] joka säädöksessään?»
Ma hälle: »Teurastus ja taisto suuri,[44]
mi aallot Arbian sai
punertumaan,
lakien noiden laadintaan on syynä.»
Pudisti päätään, huokas hän ja lausui:
»En tuossa yksin ollut, enkä
varmaan
myös syyttä noussut oisi muiden kera.
Mut siinä yksin olin, missä kaikki
Firenzen tahtoivat maan päältä
poistaa,
sit' yksin puolustin[45] ma pystypäisnä.»
»Nimessä siemenenne rauhan», silloin
ma pyysin, »purkakaa tuo
solmu, joka
sitovi järkeni. Jos oikein huomaan,
te näätte ennakolta, mitä tuopa
on helmassansa tulevainen aika,
mut
ette nykyisyyden kohtaloita.»
Hän mulle: »Lailla heikkosilmäisien
etäiset erotamme seikat, sallii

sen valon meille vielä Tuomar' ylin.
Mut kun he lähestyvät, tapahtuvat,
älymme turha on, ja tiedä emme,

jos muut ei kerro, maailmasta mitään.

Tajunnet tuosta, että kuollut aivan
oleva tietomme on siitä saakka

kuin suljetahan vastaisuuden portti.»
Ma silloin lausuin syyni syyttämänä:
»Siis hälle kertokaa, mi vaipui
alas,
poikansa että eläviss'