Jumalainen näytelmä I-III | Page 9

on vielä.
Ja vastaukseni jos hälle viipyi,
se tapahtui, tuo hälle selittäkää,
kun
mietin harhaa, min nyt haihdutitte.»
Mua takaisin jo kutsui Mestarini,
siks kiihkeämmin pyysin vainajata

minulle virkkamaan, ken kanssaan oli.
Hän lausui: »Enemmän kuin tuhat täällä
viruvi kanssasi, myös
Fredrik toinen[46]
ja Kardinaali, puhumatta muista.»
Hän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota
puhetta, soipaa vihamieliseltä,

päin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.
Hän lähti liikkeelle ja käydessämme
hän lausui: »Miks niin olet
mietteissäsi?»
Tunnustin hälle sen. Tuo viisas mua
näin varoitteli: »Mielees kaikki paina,
mit' itsellesi vastaista liet
kuullut,
ja ota vaari nyt!»--hän sormen nosti--
»naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin
tuon sulosätehessä koska
seisot,
elosi kulun kuuleva oot hältä.»
Hän vasempaan nyt askeleemme johti;
jätimme muurin, kohti
keskipaikkaa
tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,
min katku inhoa jo kaukaa nosti.
Yhdestoista laulu
Nyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin,
kiviä, piirin muotoon
muovattuja,
tulimme luokse vielä vaivatumpain.

Tuon alhon kauhistava katku meidät
pakotti siellä suojaa etsimähän,

sen saimme takaa erään suuren haudan,
min kanteen oli kirjoitettu: _Kätken
ma paavi Anastasiuksen,[48]
jonka
Fotinus johti tieltä oikealta_.
»Hitaasti tästä alas astukaamme,
ett' aistimemme ensin tottuu tähän

hajuhun pahaan; sitten siit' ei vaaraa.»
Näin Mestari. Ma hälle: »Korvaus joku
suo mulle, ettei aika kuluis
hukkaan.»
Hän siihen virkkoi: »Tuota tuumin juuri.»
Hän sitten alkoi: »Poikani, kun päättyy
nää kalliot, tie meill' on piiriin
kolmeen,
kaltaiseen edellisten, asteettainen.
Ne kaikk' on tuomittuja täynnä. Mutta
vain näky että sulle riittäis
sitten,
sa kuule, miks ja kuink' on paikka kunkin.
Vääryyttä pahuus kaikki on, mi vihaa
taivaassa herättää, ja kaikki
voiman
ja vilpin kautta toista murhettavi.
Mut etenkin on ihmissynti vilppi,
vihattavampi myöskin jumalalle,

siks alin tääll' on paikka vilpillisten
ja vaiva vaikein. Koko ensi piiri
on väkivaltaisten. Mut kolmenlainen

kun tuo on syy, myös ympyrää on kolme.
On väkivaltaa vastaan Jumalata
ja itseään ja lähimmäistään: heitä
ja
heidän omaansa, kuin kuulet pian.
Inehmo murhata voi lähimmäisen
tai haavoittaa, hält' omaisuuden
riistää
kiristämällä, murhapolttamalla.
Siks murhaajat ja ryövärit ja kaikki
tekijät pahan eri laumoin kuilu

ens pyörön kätkee eri tuskain alla.

Inehmo itseään voi vahingoittaa
ja omaansa, siks pyörö toinen sulkee

ne turhaan katuvaiset, jotka itse
itsensä temmanneet on maailmasta,
pelanneet tavaransa, tuhlannehet

tai itkeneet, miss' oli syytä iloon.
Inehmo loukata voi Jumaluutta
sen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin

lakeja luonnon hyvän. Siksi pienin
tuo pyörö polttomerkillänsä leimaa
Sodoman ja Caorsan,[49] kaikki,
jotka
herjaavat Herraa sydämensä kielin.
Voit vilppiä, mi joka mieltä jäytää,
sa käyttää sinuun luottavaista
kohtaa
tai sitä kohtaan, jok' ei sinuun luota.
Tää vilpin tapa viimeinen vain katkoo
sitehet rakkauden
luonnon-luoman,
siks pyörö toinen kätkee liehakoijat,
lumoojat, lahjojat ja tekopyhät
ja varkaat, väärentäjät, virkain myöjät,

ja parittajat, koronkiskuritkin.
Mut tapa edellinen jättää unhoon
niin luonnon rakkauden kuin
ylemmänkin,
mi luottamuksen erikoisen luopi.
Pyörössä pienimmässä siks, miss' istuu
Dis itse, missä maailman on
keskus,
ikuinen tuli polttaa pettureita.»
Ma hälle: »Tarkan teet sa mulle selon,
oi Mestari, ja selkeästi kuvaat

tään kuilun kansoinensa. Mutta virka,
ne, jotka räme nielee, joita tuuli
tuoll' ajelee ja joita ruoskii sade
ja
jotka yhtyvät niin kirpein kielin,
ne miks ei tulikaupungissa kärsi
myös vaivaansa, jos Herra heitä
vihaa?
Ja jos ei vihaa, miksi niin he kärsii?»

Hän mulle: »Mieles täällä miksi harhaa
niin loitos siitä, mikä sen on
tapa?
Tai muuhun johonkin se tähdänneekö?
Sanoja etkö muista, joita käyttää
sun siveys-oppis[50] kuvatessaan
luonteen
lajia kolme taivaan tuomitsemaa:
irstailu, ilkeys, petomaisuus hullu?
Ja kuinka irstaus vähin loukkaa
Luojaa
ja siksi vähimmän saa rangaistuksen?
Tuot' oppia jos oikein tutkit sekä
palautat mielees, ketkä kärsii siellä

ja ketkä täällä, tajuat sa, miksi
pahoista näistä on he erotetut
ja miksi oikeus jumalainen heille
on
lempeämmän luonut rangaistuksen.»
»Oi Aurinko, mi näköharhat poistat,
mua tyydyttää niin joka
vastaukses,
epäily ett' on mieluinen kuin varmuus.
Mut vielä hiukan taapäin käänny», virkoin,
»päin sanaas, että
koronkisko loukkaa
hyvyyttä Jumalan. Tuo pulma päästä!»
Hän virkkoi: »Viisaustiede näyttää sille,
ken sitä tajuaa, monin
paikoin, kuinka
on luonnon synty jumalainen järki
ja taide Jumalan. Myös Luonnon-oppis
sivuja selaillen vain
muutamia,
saat saman tiedon, jos sa tutkit tarkkaan,
taitonne että edellistä seuraa
kuin mestariaan oppilas, niin jaksaa,
ja
on kuin Luojan taiteen lapsenlapsi.
Jos muistat mitä Genesis jo sanoo,
nuo kaksi ihmisell' on elättäjää

ja kehittäjää koko heimon. Mutta
kun koronkiskuri käy muita teitä,
hän luonnon ynnä ihmistaidon
hylkää,
kosk' asettaa myös toivon toisahalle.

Nyt mua seuraa, mull' on käydä mieli,
jo aamutähdet taivahalle
nousee
otava luotehesen osoittavi,
jo kaukana on ahde alasmenon.»
Kahdestoista laulu
Tulimme paikkaan alasmenon. Karu
se oli, moinen, että silmä säikkyi,

myös vuoksi sen, mi siellä asui. Kuin on
maanvieremä, mi Trenton tälläpuolen
Etsch-virran siittänyt on,
vuoksi aallon,
mi alta jäyti, tai maanjäristyksen,
niin että huipulta, sen lähtöpäästä,
on louhta mointa, että tuskin alas

tiet tasangolle löytää voi, ei ylös:
näin oli jyrkänteen sen polku myöskin,
ja kuilun haljennehen
äyrähällä
lepäsi pitkällänsä Kretan hirmu,
mi vatsast' oli valelehmän tullut.
Ja kun hän meidät huomas, itse puri

hän itseään kuin vihan kahlitsema.
Oppaani viisas hälle huusi: »Ehkä
Ateenan ruhtinaaksi[51] luulet tätä,

mieheksi, joka päällä maan sun surmas?
Pois tieltä, peto! Astu tää ei alas
sun siskos neuvomana, mutta tulee

vain katsomahan teidän vaivojanne.»
Kuin härkä raivoaa, mi juuri saanut
on iskun kuolettavan, eikä osaa

kävellä, mutta sinne tänne hyppii,
niin mylvivän näin Minotauron. Mutta
Oppaani huolellinen huus:
»Käy alas,
nyt tie on auki, koska noin se raivoo.»
Kivien suurten, vyöryneitten yli
kävimme, usein alla jalkojeni
ne
liikkui, työntäminä taakan oudon.

Ma kuljin miettien. Hän virkkoi: »Mietit
sa ehkä tätä vieremää, min
vahti
on pedon viha, jonka lannistin ma.
Siis tiedä, tänne ala-helvettihin
kun kerrall' eellimmäisellä ma astuin,

tuo kallio ei vielä syössyt ollut.
Mut en ma erehdy, jos lausun: ennen
kuin tuli Hän, mi