Jumalainen näytelmä I-III | Page 7

syvempää kuin muuten sill' on tapa.
Rupakon kuolleen yli kuljettaissa,
mutainen muudan nousi kohti mua

ja lausui: »Kuka tulee liian varhain?»
Ma hälle: »Vaikka tulen, jää en tänne,
mut kenpä itse oot, niin
kamaltunut?»
Hän mulle: »Näät, ett' olen itkeväinen.»
Ma hälle: »Henki kadotettu, tänne
jää itkuus, vaivahasi! Tunnen sinut,

mutainen vaikka koko muotos onkin.»
Päin purtta ojentui hän kaksin käsin,
mut hänet torjui valpas
Mestarini
ja virkkoi: »Joudu muiden koirain joukkoon!»
Halasi sitten kaulaani ja otsaan
mua suuteli ja lausui: »Ylväs henki,

siunattu olkoon sinun kantajasi!
Maan päällä tuo ol' ylpeä; ei hyvä
korista mikään hänen muistoansa,

siks varjonsa niin tääll' on raivon vanki.

Niin moni pidetään maan mahtavana,
mi täällä vain kuin sika suossa
seisoo,
jälkeensä jättäin kauhun, halveksunnan.»
Ma hälle: »Mestari, ois toivo mulla
tuo nähdä suohon suistuvaksi,
ennen
kuin maalle nousemme me purrestamme.»
Hän mulle: »Ennen kuin jo rannan näät sa,
oleva on sun mieles
tyytyväinen.
On oikein, että toivos täytetähän.»
Ja kohta mutahahmojen ja muiden
niin häntä raastavan näin, että
vielä
ma tuosta kiitän sekä siunaan Herraa.
He kaikki huus: »Filip Argentin[30] kimppuun!»
Firenzeläinen vihan
henki tuopa
nyt omin hampain itsehensä kääntyi.
Jätimme hänet, enempää en kerro.
Mut korvaani nyt hätähuuto kohtas,

ett' eespäin käänsin katseen vaanivaisen.
Mun hyvä Mestarini lausui: »Poika,
nyt lähestymme Diten
kaupunkia,[31]
sen kansaa lukuisaa, syyn painamata.»
Ma hälle: »Mestari, sen tornit selvään
jo tuolta laaksosta nään
nouseviksi,
ne hehkuu niinkuin tulest' ois ne tulleet.»
Hän mulle: »Tuli ijäinen, mi niitä
sisältä polttaa, saa ne puuntamahan,

kuin näät sa, tässä keski-helvetissä.»
Nyt sousimme me vallihaudat syvät,
tät' epätoivon kylää kiertäväiset;

sen muurit rautaisilta mulle näytti.
Ja kaarteen suuren vielä tehtyämme,
tulimme paikkaan, missä
soutumiesi
tuo kovaa huus: »On tässä portti, nouskaa!»
Sen päällä näin kai enemmän kuin tuhat
taivaasta pudonnutta, jotka
uhmin
kysyivät: »Kuka on tuo valekuollut,

mi tulee vainajien valtakuntaan?»
Mut merkin antoi viisas Mestarini,

ett' tahtoi salaa heitä haastatella.
Vihaansa hiukan hilliten he silloin
sanoivat: »Sinä yksin tullos,
menköön
hän matkaansa, mi rohjennut on tänne.
Palatkoon yksin tietään houkkaa, sitä
hän kokekoon! Sun tänne jäädä
tulee,
mi häntä ohjannut yön halki olet.»
Lukija, arvaat, kuinka kauhistuin ma
nuo kuullen turman sanat, sill'en
koskaan
nyt uskonut maan päälle osaavani.
»Oi rakas Oppaani» ma virkoin, »sinä,
mi enemmän kuin
seitsenkertaisesti
minulle hankkinut oot turvan, vaarat
nuo suuret torjunut, mua vielä ällös
orvoksi jätä! Mahdoton jos matka

on eespäin, taapäin palatkaamme pian!»
Ja hän, tuo Ylväs, sinne saattajani,
näin lausui: »Miksi pelkäät:
Tiemme moinen
on tahto määrännyt, se ettei esty.
Mut tässä varro, lohdutu, ja henkes
väsynyt virkistä taas toivoon
hyvään,
näät en sua jätä tuimaan tuonelahan.»
Hän poistui luotani, tuo armas taatto,
jäin siihen epäröimään, sillä
jyrkät,
sotivat »jaa» ja »ei» mun aivoissani.
En kuulla voinut, mitä haastoi heille,
mut kauan ei hän heidän
kanssaan ollut,
kun kaikki kaupunkihin rientää, syöksyy.
Porttinsa sulkevi nyt vihollinen
mun Mestarini silmäin eessä. Ulos

näin jäätyään mun luo hän vitkaan astuu.
Päin maata silmät, katsehesta kaikki
myös poissa uljuus, hän noin
huokaeli:
»Ken multa kieltänyt on tuskan suojat?»

Mut mulle hän: »Sa ällös säiky, vaikka
ma vihastun, ma voittava oon
sentään,
min tuolla keksivätkin vastustuksen.
Tuo heidän uhmansa ei uutta ole,
sen nähnyt portti jo on julkisempi,

mi siitä saakka viel' on telkimättä.
Palavat näit sen päällä kuolon kirjat.
Mut siitä jo käy alas muudan,
astuu
piiristä piiriin oppahatta, hänen
avullaan kaupungin tään portit aukee.»
Yhdeksäs laulu
Kun palas Oppahani, poisti pian
kalpeuden, hälle oudon, kasvoiltansa

mun kalpeuteni, pelon nostattama.
Jäi siihen hän kuin miesi kuunteleva,
näät katseensa ei kauas kantaa
voinut
vuoks ilman pimeän ja sumun sankan.
»Kuitenkin meille tässä voitto kuuluu»,
hän alkoi, »jos ei... Avun
moinen lupas...
Oh, kuinka varron, että toinen tulee!»
Hyvinkin huomasin, hän kuinka peitti
sanainsa alun sitten
lausumillaan,
jotk' ensimmäisistä niin erosivat.
Mun pelkoni ei tuosta pienentynyt,
näät katkosanoistansa etsin ehkä

pahemman ajatuksen kuin niiss' oli.
»Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee
ens ympyrästä kukaan,
jonka ainoo
on rangaistus vain kadotettu toivo?»
Näin kysyin ma. Hän vastas: »Harvoin sattuu,
ett' astuu meistä joku
tietä tätä,
jot' taivallan ma nyt. On totta, kerran
ett' olin täällä alhaalla, sen tein ma
hirmuisen Eriktonen[32]
manaamana,
mi heidän ruumiisiinsa henget loihti.

Juur' olin jättänyt ma lihan hahmon,
kun hän mun käski noiden
muurein taakse
piiristä Judaan[33] tuomaan varjon erään.
Se paikka alin on ja pimein, myöskin
etäisin taivaasta, mi kaikki
kaitsee.
Tien hyvin tunnen. Siksi rauhoittuos!
Tää suo, mi lemun levittää niin pahan,
tuon kaiken saartaa tuskan
linnan, jonne
hyvällä emme päästä voine koskaan.»
Myös muuta haastoi hän, jot'en ma muista,
kun tornin korkean tuon
tulihuippu
mult' otti kaiken huomion ja katseen.
Sielt' äkkiä nous kolme raivotarta,[34]
veristä kolme kuilun neittä,
joilla
jäsenet naisen oli ynnä hahmo.
Ja vöinä heillä oli hydrat vihreet,
kutreina kyyt ja käärmeet, jotka
kiersi
kamalin kaartein heidän kulmaluitaan.
Mut hän, mi hyvin tunsi palkkapiiat
nuo ikivaivan vallattaren, virkkoi:

»Kas, siinä on Erinnyet julmat, katso!
Tuo tuolla vasemmalla on Megaira,
ken itkee oikealla, on Alekto,

Tisiphone on keskimmäinen heistä.»
Repivät kynsin rintojaan he, löivät
ruumistaan kämmenillä huudoin
hurjin;
peläten painauduin ma Mestariini.
»Medusa tänne, mies tuo kivettyköön!»
he kaikki huusi alas katsoin,
»lievän
sai koston kerran ryntäys Teseuksen».[35]
»Sa käänny taapäin, silmäs peitä, sillä
jos Gorgo näyttäytyy ja jos sen
näet,
on mahdoton sun paluumatkas silloin!»
Näin lausui Mestari ja itse käänsi
mun taapäin, riittäneet ei kädet
minun,
viel' omillaan hän kattoi kasvot multa.

Te, joill' on järki terve, ymmärtäkää[36]
ja ottakaa se opetus, mi tässä

säkeiden kummain peittämänä piilee!
Nyt yli aallon samean soi jyly,
niin kaamea, niin hirmuinen, se että

molemmat rannat saattoi vapisemaan.
Se oli pauhun kaltainen, kun tuuli
vastaisten lämpövirtain