Jumalainen näytelmä I-III | Page 6

hyhmän hyisen
me vitkaan kahlasimme, haastain
hiljaa
elosta tuonen-takaisesta. Siksi
ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat
kasvaako tuomion tuon
suuren jälkeen
vai vähenee vai entiselleen jääkö?»
Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan
olento täydellisempi myös
tuntee
syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.
Tää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan
todella täydellisty, sentään
vartoo
enempi olla kuin se nyt on.» Käyden
näin tiemme kääntehesen, haastelimme
me paljon muuta, jot' en kerro;
sitten
tulimme paikkaan, jost' on alasmeno:
löysimme Pluton, suuren vainolaisen.
Seitsemäs laulu

»_Papé Satán,[28] papé Satán aleppe_»,
äänellä käheällä alkoi Pluto,

mut jalo viisas tuo, mi kaikki tiesi,
mua vahvistaakseen virkkoi: »Ällös säiky,
niin mahtava kuin onkin
hän, ei estää
sua voi hän jyrkännettä astumasta.»
Hän kääntyi Plutoon, jonka kuono paisui
vihasta, virkkoi: »Vaiti,
kurja susi!
Syö itses itseksesi raivos kanssa!
Me emme syyttä astu syvyytehen.
Niin tahto taivahan on, missä
Mikael
suurimman kosti kerran uhmansynnin.»
Kuin tuulen pullistamat purjeet putoo
ja kaatuu kasaan, koska murtuu
masto,
niin maahan lankesi tuo julma peto.
Astuimme alas kehään neljäntehen
edeten yhä tätä tuskan rantaa,
mi
kaiken kaartavi maanpiirin vaivan.
Vanhurskas Luoja, kuinka monta uutta
rikoksen rangaistusta täällä
näin ma!
Miks täten turmioon vie synti meitä?
Kuin aalto hyrskyää Karybdiin luona,
kun toisen kohtaa aallon
tunkevaisen,
niin täällä ees ja taapäin kansa läikkyy.
Tiheemmät näin kuin muuall' laumat täällä,
he ulvoin kuormiansa
kaikkialta
väellä ryntäittensä vyöryttivät.
Ja toinen toistaan tyrkki, kääntyi, alkoi
taas taapäin vyöryttää, ja
huudot kaikui:
»Miks pidät kiinni? Miksi päästät irti?»
Palaten kahtapuolen vastakkaiseen
taas paikkahan tuon kehän
kauhistavan
he jälleen alkoivat sen soimavirren.
Näin kukin, päästyänsä puolen kehää,
taas voimanmittelöhön kääntyi
toiseen.
Ma, jolta sääli oli mielen murtaa,

nyt lausuin: »Mestari, ah, virka mulle,
mit' on tää kansa, kaikki
pappejako,
nuo paljaspäiset vasemmalla?» Virkkoi
hän mulle: »Elämässä entisessä
he kaikki olivat niin houkat, että
he
eivät hoitaa talouttansa voineet.
Sen kyllä kuulee heidän huudoistansa,
kun päästyänsä piirin
vastapäihin
vuoks syynsä vastakkaisen taas he eroo.
Jokainen, joll' ei tukkaa kiireellänsä,
on ollut pappi, kardinaali, paavi,

ja kukin ahneutensa orja.» Lausuin:
»Oi Mestari, mun tuntea kai tulis
eräitä heidän joukostansa, jotka

on saastuttamat saman paheen.» Mulle
hän virkkoi: »Turha aatos! Elämässä
kun saastuivat he sokeasti,
sokko
on heille myöskin silmä tuntevainen.
Näin yhteen iskivät he ijäisesti;
nuo nousee pivot kiinni haudastansa,

nuo toiset kiirein paljain. Riisti heiltä
maailman kauniin tuhmuus tuhlauksen
tai saituuden, toi heidät
kiistaan tuohon,
min laatu sanoista ei sorjistune.
Nyt, poikani, voit nähdä silmäis eessä
Fortunan lahjain
lyhyt-aikaisuuden,
joist' ihmisheimo ikuisesti sotii.
Näät kaikki kulta, mik' on ilman alla
ja ollut koskaan on, ei vois nyt
auttaa
lepohon yhtään uupunutta noista.»
»Oi Mestari», ma lausuin, »virka vielä:
ken on Fortuna tuo sun
mainitsemas,
mi jakaa, säätelee maailman lahjat?»
Hän mulle: »Voi, te tomun lapset houkat!
Kuin vähä onkaan teissä
tieto! Kuule
siis opetukseni ja ota vastaan!

Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi,
loi taivaat, johtajat myös
jokaisehen,
niin että kaikki kaikkialle loistaa
ja valo virtaa tasaisesti. Samoin
asetti loistolle myös maisen elon

hän yhteisvartiattaren ja johdon,
tää että siirtäis aina aarteet turhat
kansasta kansaan, maasta maahan,
ilman
inehmon ymmärryksen yltämättä.
Siks heimo toinen nousee, toinen vaipuu,
ja kaikki käy tuon
tuomar-vallan mukaan,
niin salaisen kuin käärme ruohikossa.
On viisautenne häntä vastaan turha,
hän huolestaa, hän tuomitsee, hän
hoitaa
kuin muutkin jumalat näin hallitustaan.
Ei lykkäystä siedä muutoksensa,
hän välttämättömyyden vuoks on
nopsa,
siks sukkelaan niin vaihtuu onnen-osat.
Hän on se, jota monet moittii aina,
ja nekin, joiden kiittää häntä tulis,

ei väärin syyttää eikä sadatella.
Mut hänpä, autuas, ei kuule tuota,
iloisna muiden alkuluotuin kanssa

kehäänsä kehii, nauttii autuudestaan.
Nyt vaivaan suurempaan viel' astukaamme,
jo painuu tähti jokainen,
mi nousi,
kun tielle suorin. Saa en vitkastella.»
Kävimme poikki piirin toiseen rantaan,
ylitse tulikuuman lähteen,
joka
purohon läikkyy siitä johtuvaiseen.
Ei seijas ollut aalto sen, vaan synkkä,
samea seuralainen
matkallamme,
kun vaelsimme vaivaloista tietä.
Kun puro kolkko tuo on päässyt juureen
harmaiden kauhun kallioiden,
rimmen
Styx-nimisen, se siinä muodostavi.

Ma, jonka silmä kaikkialle katsoi,
näin suossa ihmisiä mutaisia,

kaikk' alasti, ja viha kasvoillansa.
He painivat, ei käsin vain, mut jaloin
ja päin ja ryntähin ja hampain,
purren,
palalta pala toistaan rusentaen.
Virkahti hyvä Mestarini: »Poika,
näe sielut niiden, jotka voitti viha,

ja tahdon, että uskot, kun ma sanon,
enempi vielä alla veen on heitä,
he huokaavat, ja siitä syntyy kuplat,

nuo jotka näet, kunne silmän käännät.
Sanovat saveen kytketyt: »Ah, synkät
olimme alla armaan päivän
piirin,
sydämen kammioissa kaunan katku!
Mudassa mustassa nyt raivoamme.»
Tuo laulu kuplii heidän
kurkuistansa,
sanoiksi saada sitä eivät jaksa.
Kävimme kaaressa suon raskaan rantaa
välillä märkyyden ja kuivan
reunan,
päin silmät niihin, jotka nielee muta.
Tulimme tornin juurelle me vihdoin.
Kahdeksas laulu
Ma jatkan: kauan ennen kuin jo luokse
tuon tornin korkean me
saavuimmekaan,
nous silmämme sen huippuun, josta kaksi
löi pientä liekkiä. Myös näimme, kuinka
etäältä kolmas merkkiin
tuohon vastas,
niin kaukaa, että tuskin silmä kantoi.
Ma käännyin Mestariini, tiedon mereen,
ja kysyin: »Mitä tuo on?
Miksi vastaa
tuo liekki kaukaa? Ken ne iski ilmi?»
Hän mulle: »Tuoltapuolen aallon tumman
jo nähdä voit sa, mikä
vartoo täällä,
jos sumu suon ei sulta kätke sitä.»

Ei jousenjänne nuolta ammu, joka
niin vinhaan kiitäis halki ilman
koskaan,
kuin täällä näin ma purren puikovaksi
päin meitä tuossa tuokiossa, yhden
vain saattamana soutumiehen,
meille
mi huusi: »Täällä ootko, häijy henki!»
»Phlegyas,[29] Phlegyas, sun huutos turha
on tällä kertaa», haastoi
Mestarini,
»veen yli vain on valtas meidät saattaa.»
Kuin se, mi kuulee, kuinka häijy petos
on hälle tehty, kaunaan
katkeroituu,
niin Phlegyas nyt vihan jähmettämä.
Oppaani astui purtehen ja sitten
mun käski viereensä; ja nytpä vasta,

mun tullen, pursi näytti painon saavan.
Veneessä kumpikin kun oltiin, vanha
sen emäpuu läks vettä
viiltämähän,
mut