Jumalainen näytelmä I-III | Page 5

lemmen tähden.
Kun kuullut suulta olin Opettajan
ylhäiset naiset, miehet
muinaisuuden,
ma säälist' olin miltei suunniltani,
ja aloin: »Runoilija, noiden kanssa
puhuisin kahden,[22] jotka yhdess'
uivat
niin keveästi kera tuulen tänne.»
Hän mulle: »Kunhan ensin lähenevät,
saat nähdä heidät. Pyydä heitä
lemmen
nimessä, joka heitä kantaa vielä:
he tottelevat.» Tuul' kun tuonut liki
oli heidät, huusin: »Kovan onnen
sielut,
tuskanne kertokaa, jos teill' on lupa!»

Kuin kyyhkyt, kutsumina kaihon, lentää
avoimin, varmoin siivin
ilman halki
pesäänsä suloiseen: niin tahto oma
parvesta Didon meitä kohden kantoi
nää kaksi kautta ilman
myrskypäisen;
niin vahva oli heissä lemmen muisto.
»Olento armas, siunattu, mi etsit
ah, alta ilman punatumman meidät,

maailman jotka verin kostutimme!
Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden,
rukoilisimme sulle rauhaa hältä,

kun säälit kohtalomme kolkkoutta.
Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin,
kuulemme, kertoilemme,
tyyntyessä
tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää.
Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä
Po-joki mereen laskee,
löytääksensä
keralla lisävirtojensa levon.
Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun,
tuon kauniin miehen mielen
valtas; tapa
kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa.
Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan,
hänehen liitti mun niin
lujaan, että
mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.
Rakkaus vei meidät samaan kuolemahan:
ken meidät murhas, hän on
Kainan[23] oma.»
Nää sanat saapui heiltä. Loukattuja
noin kuullen sieluja, loin silmän alas
ja pidin alhaalla, sikskunnes
sanoi
minulle Runoilija: »Mik' on miettees?»
»Oi onnetonta», vastasin ja virkoin,
»kuin suuri sulohaaveilo ja
kaipuu
johdatti heidät turmaan tuskalliseen!»
Taas heihin käännyin sekä lausuin heille:
»Francesca, tuskasi mua
murhettavat,
sun tähtes itken säälin kyyneleitä.

Mut virka: aikaan huokausten helläin
miten ja mistä salli Rakkaus
teidän
havaita sydänhaaveet sanattomat?»
Hän mulle: »Tuskaa tuimempaa ei liene
kuin kurjuudessa aikaa
onnen muistaa;
sen Opettajas hyvin tietää. Mutta
jos halus suuri niin on rakkautemme
ens alkujuuri tulla tuntemahan,

niin teen kuin se, mi kyynelöi ja puhuu.
Luimme kerran huviksemme kirjaa,
mi kertoi Lancelotin[24]
lemmentarun;
olimme yksin, vailla epäilyä.
Tää luku usein posken kalventanut
meilt' oli, silmän vienyt kohti
silmää;
mut lehti yks vain meidät langetutti:
kun luimme, kuinka suukon sulho painoi
hymylle huulten ikävöidyn
armaan,
tuo, joka minusta ei eroo enää,
vavisten aivan suuteli mua suulle.
Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan;

enempää emme lukeneet sill' erää.»
Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen
niin ääneen itki, että sääli
syvä
minulta tajun vei, kuin kuolla olin,
ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.
Kuudes laulu
Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon
ol' langon, kälyn onnettuuden
vuoksi,
niin että sääli, murhe huumas minut,
näin uudet vaivatut ja uudet vaivat:
kuhunka liikun, kunne käännyn,
kunne
ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.
Piirissä kolmannessa oon, miss' sade
kirottu, kylmä, ikirankka lankee:

se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,
samea vesi, hyinen hyhmä siellä,

maa märkä haisee tuosta inhuudesta.
Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma,
ja kolmi-kurkku, koiran lailla
haukkuu
päin ihmisiä sinne uppoovia.
Punaiset päässä silmät, takkukarva,
käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto

tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.
Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat:
sivullaan toisella he toista
suojaa
ja usein kääntyvät nuo kiron omat.
Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät
havaitsi, meille hampaitaan
hän näytti,
suu auki, joka jäsen jäntevänä.
Oppaani silloin käsin kaksin otti
pivoonsa maata sekä täysin kourin

hän sitä syyti ahmatille kitaan.
Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu,
mut tyyntyy, saatuansa
purtavata,
ja joll' on huoli vain sen nielennästä,
niin teki Kerberus nyt leuoin levein,
tuo hirviö, min haukku huumaa
vainaat,
niin että kuuroutta toivoo kukin.
Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee
ikuinen sade, polkein päälle
heidän
tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.
Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi,
mi heti nousi istumaan, kun
meidät
hän edessänsä näki saapuviksi.
»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun»,
näin mulle hän, »jos voit,
niin tunne minut,
maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»
Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi
mun mielestäni ehkä riistää sinut,

kun muista nähneeni en sua koskaan.

Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle
niin inha tääll' on pantu paikka
vaivan,
ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»
Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä
kateutta niin on, että tulvii
yli,
kotini oli elon heljän aikaan.
Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden
nyt ahmattiuden synnin
turmiokkaan
mua sade murtelevi, niinkuin näet.
En yksin täällä ole, sielu kurja,
vaan kaikki nää on saman synnin
vuoksi
samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.
Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas
mua painaa niin, siit' että silmä
kastuu,
mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan
tuon kurjan kaupungissa kiistävässä?
Vanhurskasta siell' onko yhtään?
Lausu,
myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»
Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna,
pian veri virtaa.
'Metsäpuolueenne'[26]
on häpeällä toisen karkoittava.
Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme
kulunut vuotta on, ja toinen
nousee
avulla erään, nyt jo vaanivaisen.
Se päänsä korkealla kauan kantaa
pitäen toista raskaan ikeen alla,
se
kuinka hävennee ja huoanneekin.
Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla:
säentä kolme, kateus,
ahneus, ylpeys,
sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»
Puheensa surullinen päättyi tähän.
Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto

ja salli sananvaihto toivomani.
Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka
ja kohtalo, miss' ovat miehet
jalot
Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,

Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka
oikeutta tahtoivat. Heill' onko
autuus
nyt taivahan vai tuska helvetissä?»
Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he,
syy moninainen heitä
pohjaan painaa.
Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.
Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen
sua anon muille mua
muistuttamaan.
En enempää ma virka enkä vastaa.»
Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen
loi minuun karsaan, painoi
päänsä, syöksyi
sokeiden muiden lailla maahan multa.
Oppaani lausui: »Herää ei hän enää,
ei ennen kuin soi torvet
tuomiolle.
Vihollisensa valtava kun saapuu,
he kukin löytävät taas haudan himmeen
taas saavat lihallisen hahmon,
ruumiin,
ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»
Loassa varjojen ja