Jumalainen näytelmä I-III | Page 4

Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta,
olemme tuomitut, mut
ainoastaan
toivotta ikävöimään ijäisesti.»
Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
näät monta tunsin miestä
arvokasta,
jotk' empi partailla tään esipihan.[18]
»Oi sano, Mestarini, herra, sano»,
ma virkoin, koska varmaks uskon
tahdoin,
mi voittaa voisi kaikki erhetykset;
»täält' eikö koskaan, omast' ansiostaan
tai muiden, tullut autuaaksi
kukaan?»
Sanaini salamielen ymmärtäen
hän mulle: »Tulokas tääll' uusi olin,
kun saapuvaksi tänne
valtaherran[19]
näin voiton seppeleillä seppelöidyn.

Hän täältä kantoi esitaaton varjon
ja poikans' Abelin ja Noah'n sekä

Moseksen, laille laatimalleen alttiin;
kuningas David, Abram, patriarkka,
ja Israel kanss' isän ynnä poikain

ja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,
ja monta muuta, pelastuivat silloin.
Sit' ennen, tiedä, ihmishenki
ykskään
ei ole täältä tullut autuaaksi.»
Näin hänen haastaessa emme hiljaa
me seisoneet, vaan vaelsimme
metsää,
tarkoitan metsää monen vaisun vainaan.
Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival
meilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma
tulen
mi valkas pimeyden puolipiirin.
Olimme siitä vielä matkan päässä,
mut siksi liki, että saattoi nähdä

siin' asuvaksi kansaa arvollista.
»Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti,
keit' ovat nää, niin kunnioitut,
että
he täten muista täällä erotetaan?»
Hän mulle: »Maine, joka maailmassa
soi heistä vielä, hankkinut on
heille
tään armon taivahaisen ynnä avun.»
Samassa kuulin äänen kaikuvaksi:
»Suur' Runoniekka, sulle kunniata!

taas varjos palajaa, mi poissa oli.»
Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma
vastaamme varjon ylvään
kiirehtävän,
ei riemu eikä murhe muodossansa.
Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini:
»Näetkö miehen, miekka
kädessänsä,
mi muiden eellä kuninkaana kulkee:
hän on Homeros, laajin laulajoista,
tuo toinen on Horatius,
pilkkakirves,
Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.

Kun heille kaikille se nimi sopii,
min äsken meille ääni huusi, mua

he kunnioittavat, ja se on oikein.»
Noin täällä koossa näin ma koulun kauniin,
näin mestarit sen ylvään
tyylin laulun,
mi muista korkeinna kuin kotka lentää.
Kun yhdess' oli haastelleet he hiukan,
niin mua päin he kääntyi
tervehtien;
hymyili sille hyvä Mestarini.
Tekivät kunnian he suuremmankin
minulle, ottivat mun joukkohonsa,

niin että kuudes olin kuulun seuran.
Päin käytiin valon heijastusta, haastain
sanoja, joista vaieta on kaunis,

kuin oli kaunis niitä kuulla siellä.
Tulimme linnan jalon liepehelle,
min seitsenkerroin muuri ylhä saarsi

ja puolsi joka puolin virta soma.
Kävimme poikki sen kuin maata vahvaa,
avautui seitsenportit, ja nuo
viisaat
mun veivät vihannalle nurmen nuoren.
Totiset näin ma täällä miehet, katseet
vakaiset, kasvot arvo-valtahiset;

he harvoin haastoivat, mut äänin lempein.
Siirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä
ol' avoin, korkea ja kirkas
kumpu,
min päältä nähdä heidät kaikki saattoi.
Edessä aivan, kedoll' armahalla,
minulle näytettiin ne suuret sielut,

joit' iloni on olla nähnyt kerran.
Ma näin Elektran, kera saaton suuren,
ma tunsin Hektorin ja
Aineiaankin,
ja Caesar kotkasilmän aseissansa.
Ma näin Camillan, näin Pentesileian,
ja kuningas Latinuksen, mi istui

Lavinian, tyttärensä, kanssa; oli

Tarquiniusten turma, Brutus, siellä,
Lucretia, Julia, Martia ja Cornelia

ja Saladin, ja tämä yksin astui.
Kun silmäni taas hiukan nostin, näin ma
viisasten mestarin,[20] mi
filosofein
kehässä istui ystävällisessä;
imehti häntä, kunnioitti kaikki.
Näin siellä myös ma Sokrateen ja
Platon,
lähimmät hänen, myös Demokriton, mi
maailman luoduks luuli sattumalta,
Anaxagoraan, Diogeneen ja
Taleen,
Empedokleen ja Herakleiton, Zenon;
ja Dioscorideen, joka luonnon lajit
kokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen,

Linuksen, Senecankin siveellisen,
Euklideen, geometrin, Ptolemaion,
Hippokrateen, Galenon,
Avicennan
ja selittäjän suuren, Averroeen.
En kaikkia voi luetella tarkkaan,
kun niin mua ajaa aine pitkä, että

jää usein multa sanaa vaille tapaus.
Kuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo:
vie toista tietä viisas johtajani

levosta pois mun ilmaan vapisevaan;
ja sinne saavun, miss' ei valkeutta.
Viides laulu
Niin läksin ensi piiristä ja astuin
ma toiseen, paikan pienemmän mi
saartaa,
mut tuskan suuremman ja vaikerruksen.
Ovella seisoo Minos[21] julma, hijoo
hammasta, tutkii synnit,
tuomitsevi
ja määrää rangaistuksen hännällänsä.
Tarkoitan: tullen tähän sielu kehno
saa kaiken tunnustaa, ja tällöin
Minos,
näkijä syvä ihmissyiden, katsoo,

mi paikka helvetissä tuolle kuuluu:
niin monta kertaa ympärilleen
hännän
hän lyö kuin mones kurjan tuon on kerros.
Ain eessä hänen monta seisoo, kukin
saa oman oikeutensa;
tunnustaapi
ja tuomitaan ja syöstään syvyytehen.
»Oi sa, ken saavut tähän tuskan majaan»,
noin minut nähdessänsä
Minos huusi
ja jätti tuokioksi tuomar-toimen;
»sa katso, kehen luotat, kunne menet,
äl' anna portin avaruuden
pettää!»
Mut opas hälle: »Sinäkin miks huudat?
Äl' estä matkaa, hälle määrättyä:
tää tahto siell' on, missä voidaan
kaikki
mit' tahdotaan. Äl' enempää sa kysy!»
Nyt alkoi äänet vaivan, vaikerruksen;
näät tullut olin siihen paikkaan
silloin,
miss' itku suuri mielen kiersi multa.
Ma paikass' olin, mist' on poissa valkeus,
mi mylvii niinkuin meri
myrskysäällä,
kun sitä tuulten ristiriita pieksää.
Tuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan
ei lakkaa, kantaa sielut
siivillänsä
ja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.
Läheten kukkuloita kuilun, heitä
mi uhkaa, puhkeavat huutoon,
herjaan
ja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.
Sain kuulla, tää ett' oli tuska niiden,
jotk' eläneet ol' lihan hekkumassa

ja järjen alistaneet alle himon.
Kuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin
liikkeelle ajaa sydäntalven
viima,
niin tuomituita sieluja tää myrsky,
heit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin;
ei heille koita koskaan lohtu
levon,
ei toivo rangaistuksen laupiaamman.

Kuin kurjet korkealla lentää, laulain
riveissä pitkiss' ilmi valitustaan,

niin meitä kohden varjoin tuulen tuomain
näin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin:
»Keit' ovat, Mestari, nuo
onnettomat,
joit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?»
Hän mulle: »Heistä ensimmäinen, joista
sa tiedot tahdot, oli valtiatar

usean kielen sekä kansakunnan.
Hän haureuteen niin oli altis, että
sen luvalliseks sääsi laissa maansa,

päästäkseen häpeästä hankkimastaan.
Semiramis, Ninuksen jälkeläinen
ja puoliso hän oli, niinkuin tuosta

tarina kertoo; maansa on nyt oma
sultaanin. Toinen, Dido, rakkaudesta
itsensä tappoi, petti miehen
kuolleen.
Tuo kolmas on Kleopatra aistillinen.
Helenan näet, min vuoksi turman aikaa
niin kauan kesti, suuren näet
Akilleun,
mi lemmen ottelussa kuoloon kulki.
Tristanin, Pariin...» Enemmän kuin tuhat
nimitti, näytti varjoja hän
mulle,
elosta eronneita