Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 7

kaiken kattaa tähtiteltta-yö.
NOTTURNO.
Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä
maan huolit huntuus iankaikkiseen,

näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa
uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla
linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan
autereen;
tyyssija heillä tyyni on,--mut kellä
on rauha riutuvalla
rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku
kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää
yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,

en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänlämpöäs mun
lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu,
katoaa,--mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?
RONDO.
Oli itkun ilta,
maan tanhuvilta
yön kuudan-silta
pois kutsui vain;

sen muistan iki
kuin tuskaniki,
kun kuiskit liki:
»Sua lemmin
ain!»
Oli haave-hetki,
oli aave-retki,
soi kulkusetki
kuin kuolleiden:

»Sua lemmin aina,
ah, Luojan laina,
nyt taakat paina
ei
taivaisten!»
Oli onnen hyrsky,

oli tuskan tyrsky,
oli tunteen myrsky
ja järjen
jää,
mua kutsui hääni,
mun murtui jääni,
mun sortui ääni
ja
pyörtyi pää.

Oli kuusten kuiske
kuin huntuin huiske,
kävi tuulten tuiske
kuin
viuhka yön,
yli maiden, soiden
me mentiin noiden,
pois
karkeloiden
taa tähtivyön.
Oli laulu loitto,
soi sfäärein soitto
kuin aamunkoitto
maill'
autuuden
lie kirkkahilla,
yökasteisilla,
tai kuolevilla
hymy
viimeinen.
Oli kukkain suku
kuin Floran puku,
oli karjain luku
kuin Artemiin,

nous kumpuin pinnat
kuin Cereen rinnat
tai taikalinnat
lie
Eleusiin.
Oli hetket huvat
kuin tuulten tuvat,
kävi mielikuvat
kuin vyöryt
veen,
kaikk' kahleet laukes,
maan kammot raukes,
rajat yöhön
aukes
ja rakkauteen.
Oli huokaus huolen,
ma luulin, kuolen,
jään tuollepuolen
ma
Tuonen vuon,
mut sentään palaan:
niin luokses halaan,
jos sen ma
salaan
tai julki tuon!
CAPRICCIO.
Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs,
en ollut, onneton, sun mielessäs,

sa muita tuumit, mietit mietteitäs,
et mua, suuri, tuhma sulhokulta!

Kai muistit muinaisia? Lempeäs
tät' uskotonta taikka uutta tulta,

min kipinät jo kiehtoo sydäntäs,
näin riistäin kaksin-olon onnen multa?

Vain varmaa on: et ikipäivinäs
saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!
Ken on hän? Tiedän muita lempinees
mua ennen, enkä tiedä
empinees,
jos etees sattui silmä, otsa sees,
punainen poski, maire
marjahuuli.
Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees?
Sun lujaks ehkä
luonteheksi luuli
naisraukka, joka luotti rakkautees,
niin huimaan,
haihtuvaan kuin pohjatuuli!
Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees?

Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.

Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen,
niin, kautta rakkautemme
Irattoisen,
sinusta tekee henkipattoisen
jokainen leikamoiva
lemmenhovi:
soi sulle ään' ei sulokuiskehen,
ei armas aukee salpa,
sala-ovi,
käyt mierolaisna maassa miekkoisten,
sun kiroo joka
kauniin naisen povi,
näin kesken parhaiden oot pannainen,
ja
muiden kanssa ei sun elää sovi.
CANZONE.
Soi, laulu, kerro maasta Gruusian,
min miehet uljaat on ja naiset
norjat,
mut kaikki Sukkamielen suuren orjat
ja ylpeät kuin tähdet
taivahan.
--»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,

ei noussut päivään nousevaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta,
min silmät lemmen, leikin tulta lyö,

mut joka synkkenee kuin synkin yö,
kun kuulee kuiskittavan
vertaisesta.
--»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,

ei kohti käynyt korkeaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Myös oli ruhtinas, mut runon vain,
hän kuumin verin vallatarta lempi,

mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi
lie ollut lemmen erhe näillä
main.
--»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,

siksi kuljit, koito, kuolemaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Istuivat illan suussa kukkulalla,
katsoivat kaksin päivää painuvaa,

mi päärly-päärmehellä, purppuralla
punaili tarun, taiston Gruusiaa.

--»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
sa
luontoako lemmit vaan?»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento,
rypistyy otsa, silmä tulta lyö,

välähtää tikari kuin tähdenlento,
ja runon ruhtinaan jo saartaa yö.

--»Ah, armas, liian kauan sun

jäi silmäs päivänlaskuhun,
siks hyvin
jouti sammumaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
SONETTO.

Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää,
jos oisi mulla naljat naisten
muiden,
jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää,
jos huikennellen säänä
huhtikuiden
ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää--
ma vieron tapaa
tuota virnasuiden;
ma otan syleilys kuin lämmin sää
ja aurinkos
kuin kukat heelmäpuiden.
Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan,
sua varten kaikki kukat, heelmät
kannan,
en vartoa voi sinun antaa ees:
vaan niinkuin takaa kesän
taivaanrannan
käy aamu iltaa puolitiehen vastaan,
niin punastun--ja
syöksyn sydämees.
PASTORALE.
Heleä painui päivä laskulleen,
sen säteet säilyi,
sen kullat niinkuin
keltahunnut häilyi,
ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen,
myös
metsän, maan ja veen
ja niitun kukkineen
ja puistolammen, joka
tyynnä päilyi.
Sen partahalla paimentyttönen
tuo keltatukka,
tuo kautokenkä,
punapaula-sukka,
ritarin eessä seisoi vaieten,
mi vaati vastauksen

runoista rakkauden,
jotk' oli juuri huoannut hän rukka.
Veen kaivoon kesän kauneus heijastui
niin helakasti
kuin aikois
elää elon syksyyn asti;
maailma toinen siellä seijastui:
kuin täällä,
ulpu ui,
puun-oksat ojentui,
aurinko paistoi iki-armahasti.
Niin erhettyikin keltasirkku tuo,
lens lehtipuusta
päin kuvapäivyttä,
päin kuvakuusta,
yritti unten ystävänsä luo,
erotti totuus nuo,
ei
toisillensa suo,
siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:
»On pakko pantu, säätty lause lain,
ken tahtoo kuulla:
pyhällä pysy
lemmen laulupuulla

ja tyynnä tyydy onneen unelmain;
näät kylmän
kylvyn vain
saa keltasirkku ain,
jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»
Ritari kuuli mielin murheisin
ja virkkoi julki:
»Tuo laulu multa ovet

onnen sulki.»
Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin,
hän yksin
olikin,
pois hitain askelin
jo puistontietä paimentyttö kulki.
ALBA.
Herätkää! Hehkuu koitto auringon!
Päin linnaa rientää ratsu puolison.

Herätkää hurmastanne!
Pois houreet houkkion!
Tuon viestin
turmastanne:
hän asestettu on!
Hän teidät surmaa, nauttii
surmastanne.
Herätkää hulluudesta haaveilon
tai kohta käytte
hurmekuolohon!
--»Jos lemmen tään me eitämme,
niin parhaimpamme peitämme,

elomme helmen heitämme--
päin pystyin käymme teitämme!
Ei,
suloineen ja suukkoineen
tää lempi kuuluu korkeuteen,
koinhetkeen
toiseen, kolmanteen,
ehk' aamuun iankaikkiseen!»
Ei hullutusta moista kuullakaan!
On turmionne turma kansan, maan.

Voi, herjaa, häpeäänne,
jos vaimo valtiaan--
sep' oisi kauhun
käänne!--
näin täällä tavataan.
Pian kalman karkeloihin häipyis
häänne.
Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan
vain aattelevat omaa
onneaan!
»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat,
me oomme yhtä autuaat!
Sen
viestin täältä viedä saat:
näin lempii lemmen ruhtinaat.
Ja
ratsumiesi, muista sie:
ei aina auvoon lempi vie;
se meille kuolon
polku lie,
mut milloinkaan ei harhatie!»
LETRA.
Tahtoisin kiittää Sua kerran niin,
tuo kiitos että tunkis sydämiin,

sieluihin ihmisien ijäisiin,
ne tehden toisillensa hellemmiksi;
Sua
siitä kiittää tahtois sydän tää,
kun sitä suuri päivä lämmittää,

kun
murtunut sen murehelt' on jää,
sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.
Ja siitä Sua kiittää tahtoisin,
kun kohtasin ma naisen, toverin,
mi

minuun katsoi silmin syyttävin,
mut sentään anteeks-antavaisin,
lempein.
En muista enää, mitä