Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 6

teitä:
»Ei muu kuin kuolo
erottaa voi meitä.»

Mua ethän kuule, Catharina?--Poistu!
Ei, jää!--Pois, pois!--En Sua
kestää voi.
Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu,
mun, pimeän, jo
sielukellot soi.
Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu
ei taru
onnen, jonka lempes loi...
Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule,

tosiksi hourehia houkon luule!
CONSOLATIO.
Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua
ja itseäsi sanoin kirpein noin?

Noin ruoskii raivottaret rangaistua,
noin iskee nuolet ihmiskohtaloin.

Sa tiedät, että rakastan ma sua,
sun tähtes kaikki kestää, kantaa
voin,
mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet,
on mullai eessä päivät
pitkät, ankeet.
Sua usko en ma kiittämättömäksi,
mua sentään murheutat sanoillas,

kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi,
vain muistuttaa sun omaa
murhettas,
kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi,
jalommin
jaksavaksi vaivassas,
mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin,
oot
mulle kallis elon kaiken retkin.
Lien ollut liian kylmä rakkaudessa,
ma vaikka rakkauteeni raukean,

mull' oli tunto lemmen leimutessa,
ett' ovat lainaa lahjat Salliman;

siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa
kuin kuihtuessa näit mun kulkevan,

mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli;
sen sydän vaikka tulta
sykähteli.
Havaitsin usein: pitänyt et siitä--
äl' epää--ei, sun hyvin ymmärrän,

näät rakkaudessa liikakaan ei riitä:
ken paljon saa, jo vaatii enemmän.

Ei Eros kerran annetusta kiitä,
vaan toivotusta iloitsee jo hän

kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa,
taas eikö pian olla joulun maissa.
Oon ollut sentään hyvä seura sulle
ja uskollinen sielun sisimpään,

myös olet ollut mies sa muhkein mulle,
et pieni koskaan: kannoit
korskan pään!
Jos sallimus siis sulle, sorretulle,
toi turmion, sit'
yhdess' itketään,
ja vaikka tuska monet tunteet turtaa,

se saa ei

meitä masentaa, ei murtaa.
Luo monet seikat lohdutusta meille:
kuin kurjat oommekin, on jumala,

on Taivas, miss' on armo kyyneleille,
ja pyhimysten sääli palava,

säteileväinen elon eksyneille;
ja Juhana, on meillä muistoja,
on
menneisyyden kuvakirja, jota
ei meiltä mikään onnenvaihe ota.
Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa
ma siihen aatokseni siirtelin,

nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa
ma taivaankanteen saakka
piirtelin,
säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa,
syvintä silloin mitä
mietinkin,
kun elo seijastui kuin tähtiseule
ja kuulsi maailma kuin
kultaneule.
Se ota, joskus sitä illoin lue,
kun paistaa kammioomme kalvas kuu,

sa sillä mieltäs turtuvaista tue,
kun öisin aavehin se ahdistuu,

parempiin sointuihin sen puutteet pue,
salasta keksi, mit' ei virka suu,

ja muista tuo: on rakastettu sua
kuin ketään maailmassa--paitsi
mua.
Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi
tai kolme lehteä, ne tyhjät on.
Tää
mulle kävis kahta kalliimmaksi,
jos niihin tuhlaisit sa tuokion.
On
tuska luotu meille lunnahaksi
runouden, taiteen, taivaan auringon,

ja kun ei täällä leikareita muita,
me leikkikäämme lemmen
haaveiluita.
RIME.
SERENATA.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää
ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan.

Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan
hän kulkee kummun tietä
himmeää.
Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?
Hän vierii valkamahan haavelaivan,
mi lähtee kohti merta myrskyisää,

mut vaikka muistoistani kuinka kaivan,
en muista, minne päätyy

pursi tää.
Ylintä muistelen vain ystävää.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää
voi henkeäsi, siksi eessäs emmin:

se itsestänsä herää iloisemmin;
vain yölle virteni voin virittää.

Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.
Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää!
Kun kuulet, kuinka Sua laulan,
lemmin,
Sun kirjokantes aukee kiirehemmin
kuin ikkunaasi lentää
laulu tää.
Sun hohtos silloin päivän pimittää.
BALLATA.
En onnekses ma tullut elämääsi,
en olotilaa tuskatonta tuomaan,
ma
tulin sulle surut suuret luomaan,
mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.
Nään sinut selvään kaikin virheinesi,
mut lempimästä laata
en sua
voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
Rakastan, raukka, kaikin erheinesi
sua
enkä muuta saata--
ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!
Ma
tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,
ihanin ihmisistä oot sa, armain,

tien viitta mulle, vahti suuntain varmain,
vereni vaikka velloo
tuulispääsi.
Visersi mulle pääskyt räystähältä:
»Te käytte tuhoon, turmaan,
jos
liitytte te toinen toisihinne.»
»Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä,

hän kunne kulkee, hurmaan
vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.

Siis virka, rakas, suuri sulho, minne
sa menet, että menisin sen
mukaan
kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan.
Ma valmis olen.
Milloin vietät hääsi?»
Ja puiston vanhan puut ne varoitteli:
Ȁl' ole, neiti nuori,
niin
valmis lempeen, rakkauteen niin raju!
Se rakkaus vain elon halki eli,

min kauan kattoi kuori,
min kukkimista vaali valpas taju.
Jos
taivut helposti, jos niinkuin paju
kädessä kierryt miehen miekallisen,

hän unhottaa sun arvos antamisen,
siks liekkis peitä alle järjen
jääsi!»

Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin,
ujompi olla pitäis,

uneksivampi suurten sulhoin eessä,
mut rakkaus on olemuksein syvin;

sen ihanuus ett' itäis,
ma sitä hellin, hoidan silmät veessä.
Mut
tunnen naurussa kuin kyyneleessä:
salata liekkiäin en voi, se hiiluu

mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,
silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»
BARCAROLA.
Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy,
jää jälkehemme vana
hopeinen,
niin muistossain tuo ilta muudan säilyy,
kun kuulin
lyönnit rintas rakkauden,
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan
kenties,
mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy
tai siimes suree
rannan raitojen.
Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin:
»Ah, Catharina, olen onneton,

mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin
voin kotiin viedä moisen
morsion!»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut
niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin,
tai kielet helää kaukokantelon.
Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa
ma sielulleni rauhan rakkahan,

tuo toivo turha oli, mennä joutaa,
juon surun maljan saakka
sakkahan.»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut
niinkuin säde ilmain merta soutaa
tai tuli syttyy kodin takkahan.
Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka,
on mullai mielessäni kuolottuus,

mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka,
ma Luojaa kuuntelen,
kun haastaa suus,»
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,

mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka
tai tuntureilta tulee aamu
uus.
Syleile, suutele mua, armas miesi,
min otsall' onnen kruunu
kimmeltää!
Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
sua seuraa, sulle
sykkää sydän tää.

Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,

mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
tai perho kiitää kohti kynttilää.

Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,
sun silmistäsi liekki outo lyö,

mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,
sydäntäin kaipuu, sulo tuska
syö.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin
kuudan lempii kultakalaa
tai