Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 5

antava.

Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille
povenne maininkien
pohjassa,
jotk' Eedeninsä katoomista itkee,
kun kalma heiltä kukat
heljät kitkee.
Ne leikki siellä sievin päivänperhoin,
ne kirmas yli niittuin kirjavain.


Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin,
Koi-Luojan rusko heidät
riisui vain.
Suristen lailla kimalaisten kerhoin
he tanhus aattein,
tuntein autuain;
Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä
ja Taivas
taatto korkea ja syvä.
Se oli heidän koko maailmansa,
ei ollut heille tuttu piiri muu.
He
siihen uskoo, pyrkii uudestansa,
he haaveissansa siihen sijoittuu,
ja
jälleen taivas tarjoo armoansa,
maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu,

mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän
tai kautta särkyneiden
unten särmän.
Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain,
ma kuiskin kuolevaisten
sydämiin,
kun vait on intohimot ihmisrukkain,
miel' altis ijäisyyden
aatoksiin,
ja katso: laulu lasten kaunotukkain
se seestyy, lautuu,
sädehtii jo niin,
heill' että haaveissaan on yllä kaaret
kuin taivon
korkean tai höyhensaaret.
Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi
elämän onni joka oksapuin,
mut
onneton, ken niiden heelmää maistoi,
hän riutui, riutui rinnan
haaveiluin,
hän näkymättömiä vain nyt vaistoi,
hän kuuli helkkeet
harppuin salattuin:
laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti,
mut toinen
kuin Narkissos nuori loisti.
Tapahtui: iski tulta ilmanrannat,
maa tummui, peittyi pilvein
pimeyteen,
vihisi virrat, liikkui linnat, sannat,
vapisi vahvuus päällä
maan ja veen,
puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat,
maailma
syöksyi yöhön ikuiseen,
kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla

pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.
Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi,
kuin kannelkielet, jotka katkeaa!

Min Luoja loihti heille onnelaksi,
se meni, niinkuin menee taivas,
maa;
he juoksi, joutui aina kauemmaksi,
huus turhaan toisiaan ja
jumalaa;
lie heidät niellyt peto korven, taikka
all' ilman oudon heill'
on hautapaikka.

Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee
he vieläi viidakoissa
kulkevan
tai ihmis-intohimon tuulet tuulee
kuin hehku aron, päivän
polttaman,
niin yhä huutaa he, ett' outo luulee
heit' ääniks
omantunnon tuskaisan,
mi vaatii vastausta, kunne heiltä
katosi
Eeden elon lyhyen teiltä.
He ovat jälleen hyvää lasta kaksi,
jotk' ovat onnelansa löytäneet,

kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi,
etäälle elon tuskat,
kyyneleet,
käy heille maa ja taivas kirkkahaksi,
vihertyy viita,
hopeoituu veet,
he näkee unta, kuinka leikki kerran
he ahoill'
autuailla lemmen Herran.
Mut taru lisää: heistä toinen toisen
jos pettää, kumpikin he heräjää,

voi toinen anteeks suoda angervoisen
tuon toisen syyn, mi syynsä
selittää,
elämä vieläi heille aurinkoisen
voi illan antaa, mutta murhe
jää,
kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän
he taikka
särkyneiden unten särmän.
CARMEN BOREALE.
Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa
iloksi illan yhä tummuvan.
Sun
päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa,
mut painoin tuskan
orjantappuran.
Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa,
vain
tiedän, että Sua rakastan,
Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini,

ma vielä riipun elämästä kiini.
Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka!
Takana vangin rautaristikkoin

nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka
vain vuoksi sulhon polon
suuteloin,
tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka,
tään
hurman, jonka huuliltas ma join;
kuin puron poikki puiden latvat
taipuu,
niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.
On talvi tullut, koht' on jäässä meri,
yö saartaa, sammuu toivo
viimeinen,
mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri,
jää jäljelle vain
nöyryys sydämen,
ja sentään mull' on luonto, mieli eri
kuin

ihmisillä maan tään hallaisen:
heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo,

mun niinkuin korven päällä pohjanpalo.
Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais,
Sun puhtaan kauneutes se
purppurois,
ja Juhana jos veljen julman voittais,
me mentäis täältä
kaukomaille pois,
Sun maahas, missä satakielet soittais
tai missä
Böhmin viidat vihannois,
ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen,

taa veljesvainon sekä huomen-huolen.
Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan
Sua kaikesta ma kiittää
tahtoisin,
kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan,
eloni aavan
astuit myrskyihin,
mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan,
Sa
ihmisistä armain, ihanin,
min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten,

tai terhen aamun rantain aurinkoisten.
Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan
ylitse kansakuntain, yksilöin,

se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan,
se meille puhuu sielun
keski-öin,
kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan
se verhoo
Taivas-armon auervöin
ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse,
siks
parhain paistaa ihmissydämitse.
Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös
siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen,

kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös,
mut vieös viitaan
iankaikkiseen;
mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös,
mink' etsin
päivää, päily sydämeen,
ma että erottaisin hyvän, pahan,
en paatuis
veljeäni vihaamahan.
DE PROFUNDIS.
Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle
kuin kukka auringolle
aamunmaan.
Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle,
mua näin ett'
ylenmäärin kiusataan?
Jumala, armos anna vaivaiselle,
suo minun
mennä tummaan Tuonelaan!
En enää elämää ma kestä. Rauhaan
ma
tahdon Manatarten maahan lauhaan.

Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden,
siks salli päättää minun päivät
nää,
suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden,
päin käydä tupaa pientä,
himmeää,
ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden,
katua
kauhistavaa elämää,
johon ma synnyin, itse syytä vailla,
vaan josta
vastuu mull' on muiden lailla.
En kestä enää tässä vankilassa!
ma tunnen, että täällä turmellun,
tai
ammoin turmelluin jo maailmassa,
mut siellä kohtaloin ol' yksin mun:

kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa,
mi myrkyttää myös,
Catharina, Sun,
Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu,
Sun
sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.
Oh, usein yössä rukoellut yksin
ma oon, ett' täällä yksin oisinkin,
et
kärsimyksiäni kärsimyksin
lisäisi, kahden kurjan tuntemin!
On onni
hyvä jakaa ystävyksin,
mut murhe yksin kantaa kaunoisin;
kun
tummut, tummuu tuska sydämeni,
kun valkenet, ei palaa valkeuteni.
Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis!
Sit' ilman kyllin suur' on
kurjuutein.
Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis:
Sun suruas vain
säälii sydämein.
Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis ...
ei muutu
mikään. Tänne ijäksein
ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan,

tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.
Ah, Catharina, lähde kaukomaille,
unohda minut, miehes onneton!

Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille,
jää mulle riemu riemuin
muistelon.
Isäisi maille matkaa autuaille,
jumalten lapsi, juurta
auringon,
ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun,
ma että, kurja, kerran
kiinnyin Sinuun.
Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko,
Sa, ainoo aarteheni päällä maan?

Nää holvit järkeni jo vieneet oisko,
kun haastan, mit' en mieti
milloinkaan?

Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko
unohtua, tuo sana
valtiaan,
mi meitä seuraa ilon, tuskan