Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 4

sydämiin,
kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti,
kuin totuus, joka
juuttui jumaliin,
kuin elämä, min vaatimusta toisti
he vielä
kuolinvuoteellansa niin,
se että säilyy sydämissä nuorten,
kuin
hehkuu uhriliekit helkavuorten!
Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta
se tuli, tulkoon mikä
tuulispää,
kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta,
kuin
heilukootkin hetken huiput nää;
on paikka, miss' ei päivän kielet
haasta,
pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää,
tuo templi muiston,

kerran toivon kehto,
ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.»
Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain,
tuon tunnen niinkuin oma
kutsuis maa,
soi helke hillebardein, rautapaitain,
ritarit rientää, liput
leimuaa,
ne yli ryntää elon, kuolon aitain,
ne pois kuin rautamyrsky
ratsastaa,
ne nousee, mennen merta, maata pitkin,
Tavastit, Kurjet,
Hornit, Flemingitkin.
Ah, Catharina! Enää en ma kestä,
lupauksen rikon, jonka Sulle tein.

Mua ällös epää, enää ällös estä!
Riveihin syöksyn Suomen ritarein,

lyö liekki outo Suomen sydämestä,
se valtaa, tenhoo, syttää
sydämein,
käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun!
Nyt arpa
lyödään Eerikin ja minun.
NIL NISI MORS.
Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi,
mun hyvät henget kaikk' on
hyljänneet.
Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi,
nää nähdä kammon
jylhät jyrkänteet,
ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi,
ett' tunnon
tuskan kuumat kyyneleet
mun kastais katuvaisen poskipäitä,
jok'
äsken vielä vietin omien häitä?
Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun
kuin tarun jätti, jonk' ol'
äiti Maa.
Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun
sen helmaan,
juon sen voimaa voittoisaa.
Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun,

ansaitse armoa en korkeaa,
ma että synnyin kruunupääksi, että
en
elää voi ma elon y1peydettä.
Isomman itseään he kammitsoivat,
siks keltään, koskaan pyydä
anteeks en!
He viedä vallan merkit multa voivat,
mut henkeni on
herttuallinen;
he minut paikkaan tähän pahaan toivat,
ma pidän
aarteheni ainoon sen,
min perin taatoltani uljahalta,
min mulle antoi
Taivaan kaikkivalta.
Ma pystypäänä käydä tahdon kautta
eloni tarun, kuoloon kruunatun.


Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta--
ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen
sun!
Mua valmis vartoo vainajain jo lautta,
mut vaikka Kharon
kohta korjaa mun
ajaen airoin alhon tumman tiehen,
minusta saa
hän purren kokkamiehen.
Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa,
myös viime matkallani
vierelläin
on seisova kuin Pallaan patsas vakaa
Manankin mahteja
näin viehättäin,
sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa
ja poven
päiväkummut kukkapäin;
ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen,
hän
kuinka herää humistessa huulen:
»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä,
meill' yks on tuska lemmen,
yksi tie,
me käymme yhdess' yön ja päivän teitä
mik' eessä elon
armolahja lie,
se suokoon kukkia tai kyyneleitä,
meit' autuaita sama
arpa vie
ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa
hääpurtta yö päin
punapilven rantaa.
Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla
mun valtakuntani, on onnen maa,

miss' osataan myös armaan eestä kuolla,
ei yksin huoata ja
armastaa,
sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla,
jos tääll' en heidän
vainoltaan ma saa,
tai tahdot ennemmin, sua että lemmin
vain
sydämessäin vielä ijäisemmin.
Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee
yl' ihmisriemun,
ihmistuskankin,
niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee
syliinsä
kaikki suonin sykkivin,
ja mulle haastamaan he tulla julkee,
sun että
heljän, hyvän hylkäisin,
min luona myrskyisen on olla lauha,
min
luona rauhattoman mull' on rauha.»
Jagellon tytär, suljen suudelmiini
sulosi, sikskuin koittaa päivän koi!

Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini,
en Sua ilman elää,
kuolla voi.
Punainen huuliltasi purskuu viini,

ma kuulen, maasi
satakielet soi,
ja suurta suudellen Jagellon lasta
ma olen vapaa joka
vankilasta.

CHORUS MYSTICUS.
On tuskan tuttu jalo Vaasan suku,
tuo suuri hyveissään kuin
paheissaan,
myös laaja Sforzain rikosten on luku,
Jagellot julmat
maissa mainitaan,
Jumalan armost' teill' on päällä puku,
min
hurmevirrat vihki purppuraan,
siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi,

se kuink' on huuhdottava valkeaksi.
Vain rakastakaa toisiannel Lempi
on lahja teille taivaan ylimmän,

myös suotu teille hekkuman on hempi
ja hellyys, tähkä onnen
täyttyvän,
maa että oisi teille etäisempi,
lähempi taivas, kussa
kutsuu Hän
luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin
kuin
lounatuulen kuiske kuudan-illoin.
Vain rakastakaa toisianne! Vihan
tuo lempi tullessaan, se tuntekaa!

Syvyydet nähkää sydämen ja lihan,
maat, joita aatos yksin aavistaa,

jumalten kaltaisia olkaa ihan,
mit' teille onni suo, se ottakaa!

Näin hetken hurmioita kunnioittaen
te käytte eespäin ijäisyyttä
voittain.
Te älkää luulko: ijäisyys on täällä
tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.
Ei
aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä
on lehden lento, niin on inehmon,

mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä
tai orhill' onnetarten tuokion:

hän paikan tietää, mistä tielle lähti,
ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.
Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan
Helena Parista, niin lempikää!

Hävitti kaupungin he kauneudellaan,
mut raunioille rakkaus, laulu
jää.
Akhilleus, Briseis maita mainehellaan,
Aeneas, Dido lemmell'
itkettää;
ihana sortui Ilion, mut nousten
sen yöstä soi taas suihke
sotajousten.
Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi
Francescan kaunokutrin kahleisiin,

Beatricen sulho suuri siitä lauloi,
sen kaiku että kantoi jumaliin:

hän itse kultaa kuolotonta kauloi,
ihaili lemmen ijäisyyttä niin,
ett'
astui kautta kuolon kauhun, vimman
hän Tulitaivoon auvon

korkeimman.
Tai taikamaljaa kun Isolde-impi
ja Tristan koito oli maistaneet,

upotti heidät unten viepä rimpi,
erotti heidät maat ja väljät veet;
eik'
kannel kaikunut lie kaunihimpi
kuin kerran kaikui kansan kanteleet,

min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät
Ginevran, Lancelotin
laulut ylväät.
Ja monta muuta, jotka hauta nieli,
joit' ilman maa tää toki tyhjä ois,

ei taipuis taivahisin ihmismieli,
ei kaunehintaan kansat ihannois,

tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli,
vain patarummut, sotatorvet
sois,
ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon,
vain ähky-äänet työn ja
toimeentulon.
Siks rakastakaa toisianne! Suorin
tie on se taivohon, ei tasaisin.
Mut
vaikka pilviin piirtyis vastavuorin,
se käykää, nouskaa liekin
leimuvin
jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin
jäsenin, ruumiin,
sieluin, unelmin
kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin,
teiss' että
aukeis alhaisin ja ylin.
VOX INTIMA.
Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli,
mut saavun kera keitaan tuoksujen;

kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli,
mut päättyessä päivän
melskeisen,
ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli
inehmon heimo,
hiivin vaieten
kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,
kun luona
liikkuu keijun hunnun huiske.
Mua älkää karkoittako! Kerron teille
ma itsestänne ihanimmasta.

En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,
mit' aikoo mulle lahjaa